"Niin, minun muinoinen nimeni — rakas tuttu nimeni, josta minä luulin olevani ainaisesti erotettu. Minä hypähdin ylös — en peloissani, sillä ääni oli liian lempeä ja ystävällinen voidakseen pelottaa ketään, mutta varsin kummastuneena. Siinä, katsellen minua, seisoi keskellä ovea nainen, jota minä en koskaan muista nähneeni —"
"Miten oli hän puettu?"
"Hänellä oli sievä kaunis valkoinen hame ja sen yllä vanha, kulunut ja ohut, tummanvärinen olkahuivi. Päässä oli hänellä ruskea olkihattu, yhtä huono ja vanha kuin olkahuivikin. Minä hämmästyin hänen pukunsa vastakohtia ja hän näki minun huomaavan sen. — 'Älkää katsoko minun hattuani ja olkahuiviani', sanoi hän, puhuen nopeasti, hengästyneesti ja äkkipikaisesti. 'Jos minä en saa käyttää yksinomaan valkoista, niin on minusta sama mitä minulla on. Mutta katsokaa hamettani kuinka paljon tahansa, sitä ei minun tarvitse hävetä'. — Eikö tuo ollut varsin merkillisesti puhuttu? Ennenkun minä voin sanoa mitään rauhoittaakseni häntä, ojensi hän toisen kätensä, ja minä näin kadonneen rintaneulani siinä. Tulin niin iloiseksi ja tunsin sellaista kiitollisuutta, että minä menin hänen luokseen ja tunnustin hänelle sen. — 'Oletteko kyllin kiitollinen tahtoaksenne osoittaa minulle pienen hyväntahtoisuuden?' kysyi hän. — 'Kyllä, kyllä', vastasin minä' 'kaiken sen hyväntahtoisuuden, jonka minä voin'. — 'No hyvä', sanoi hän, 'antakaa minun itse kiinnittää Teidän rintaneulanne, koskapa minä löysinkin sen'. — Hänen pyyntönsä oli niin odottamaton, Marian, ja hän esitti sen sellaisella innolla, että minä vetäydyin pari askelta taapäin, tietämättä oikein, mitä minun pitäisi tehdä. — 'Ah', sanoi hän, 'Teidän äitinne olisi antanut minun kiinnittää rintaneulan'. — Oli jotain hänen äänessään ja silmäyksessään, joka, sen ohella että hän tällä tavoin esitti äitini epäsuoraksi moitteeksi minua vastaan, sai minut häpeämään epäluuloani. Minä otin sen hänen kätensä, jossa oli rintaneula, ja nostin sen rinnalleni. — 'Te tunsitte äitini?' kysyin minä. 'Onko siitä kauan? Olenko minä nähnyt ennen Teitä?' — Hänen kätensä työskentelivät innokkaasti kiinnittäessään rintaneulaani, kiinnitettyään sen painoi hän sitä rintaani vasten — 'Ettekö Te muista kaunista kevätpäivää Limmeridgessä', sanoi hän, 'jolloin Teidän äitinne kulki koululle johtavaa polkua ja saattoi kummallakin kädellänsä pikku tyttöä? Minulla ei ole sittemmin ollut mitään muuta muistettavaa ja sen muistan minä! Te olitte toinen pikku tytöistä ja minä olin toinen. Kaunis, viisas neiti Fairlie ja heikko Anna Catherick-raukka olivat silloin lähempänä toisiansa kuin he nyt ovat!'"
"Muistitko häntä, Laura, kun hän sanoi sinulle nimensä?"
"Kyllä — minä muistin, että sinä olit kysynyt Limmeridgessä minulta Anna Catherickistä ja silloin sanonut häntä pidetyn niin minun näköisenäni."
"Kuinka muistui tämä mieleesi, Laura?"
"Hänet nähtyäni. Mutta katsellessani häntä, hänen ollessaan aivan lähelläni, pälkähti päähäni yht'äkkiä, että me olimme toistemme näköisiä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja rypistyneet — mutta niiden näkeminen kauhistutti minua, sillä oli aivankuin minä olisin nähnyt oman kuvani peilissä pitkän sairauden jälkeen. Tämä huomio voivutti minut niin — en tiedä oikein miksi — että minä olin aivan kyvytön puhelemaan hänen kanssaan."
"Näyttikö sinun äänettömyytesi loukkaavan häntä?"
"Pelkäänpä loukanneen. — 'Te ette ole saanut äitinne ulkomuotoa', sanoi hän, 'ettekä äitinne sydäntäkään. Hän oli tumma, neiti Fairlie, ja hänellä oli enkelin sydän'. — 'Tunnen olevani ystävällinen Teitä kohtaan', sanoin minä, 'vaikk'en kenties voi ilmaista sitä, niinkuin minun pitäisi. Miksi kutsutte minua neiti Fairlieksi?' — 'Koska minä rakastan Fairlie-nimeä ja vihaan Glyde-nimeä', huudahti hän raivoisalla kiihkolla. Tähän asti en minä voinut erottaa mitään mielipuolisuutta hänessä, mutta nyt luulin minä huomaavani sitä hänen silmistään. — 'Minä luulin vain siksi, ett'ette tietäisi minun olevan naimisissa', sanoin minä, ajatellen hänen Limmeridgessä minulle kirjoittamaansa rajua kirjettä, ja koetin rauhoittaa häntä. Hän huokasi syvästi ja kääntyi pois. — 'Enkö minä tietäisi, että Te olette naimisissa!' toisti hän. 'Olenhan tullut tänne juuri siksi, että olette naimisissa. Minä olen täällä sovittamassa syyllisyyttäni Teitä kohtaan, ennenkun minä kohtaan äitinne toisella puolen haudan'. — Hän vetäytyi yhä enemmän taaksepäin, kunnes hän seisoi venehuoneen edessä, jolloin hän kuunteli ja tarkkaavasti katsoi ympärilleen muutaman hetkisen. Kun hän taas kääntyi minuun puhuakseen, ei hän tullut sisään, vaan pysähtyi siihen, missä oli, käsi kummassakin ovenpielessä, ja katsoi vain minuun. — 'Näittekö Te minut eilen illalla järven luona?' kysyi hän. 'Kuulitteko Te, että minä seurasin Teitä läpi puiston? Minä olen koettanut useampana päivänä saada puhua kanssanne kahden — minä olen jättänyt ainoan ystävän, joka minulla on maailmassa, levottomuuteen ja huoleen tähteni. Minä olen antautunut vaaraan joutua uudelleen suljetuksi mielisairaalaan, ja tämän kaiken olen minä tehnyt Teidän tähtenne, neiti Fairlie, kaiken Teidän tähtenne!' — Hänen sanansa pelottivat minua, Marian, mutta kumminkin oli jotakin hänessä, joka herätti koko minun osanottoni. Minä tiedän, että tämä minun osanottoni oli sydämmellinen, sillä se saattoi minut kyllin pelkäämättömäksi kutsumaan tuon ihmisraukan sisään ja istuutumaan viereeni venehuoneeseen."
"Tekikö hän niin?"