"Ei. Hän pudisti päätänsä ja sanoi minulle, että hänen täytyi pysyä siinä, missä oli, katsoakseen, ett'ei joku kolmas henkilö yllättäisi meitä. Ja siinä seisoi hän koko ajan käsi kummassakin ovipielessä, milloin nopeasti kumartuen puhuakseen minulle, milloin yhtä nopeasti vetäytyen taaksepäin katsoakseen ympärilleen. — 'Minä olin täällä eilen', sanoi hän, 'ennenkun tuli pimeä, ja kuulin silloin Teidän ja sen toisen naisen puhuvan keskenänne. Minä kuulin teidän puhuvan hänen kanssaan miehestänne. Minä kuulin Teidän sanovan, ett'ei Teillä ole kyllin vaikutusvoimaa häneen, että hän luottaisi Teihin, eikä kyllin, että hän vaikenisi. Ah, minä ymmärsin, mitä nämä sanat merkitsevät; minun oma tajuntani sanoi sen minulle kuunnellessani. Miksi annoinkaan minä mennä Teidän naimisiin hänen kanssaan! Oi, minun pelkuruuteni — minun hullu, kurja, kehno pelkuruuteni! —' Hän kätki kasvonsa vanhaan, kuluneeseen olkahuiviinsa ja huokasi ja puhui itsekseen sen takana. Minä aloin peljätä hänen ratkeavan johonkin kauheaan epätoivoon, jota ei enemmän hän kuin minäkään voisi hallita. — 'Koettakaa rauhoittua', sanoin minä, 'koettakaa sanoa minulle, kuinka Te olisitte voinut estää minun avioliittoni'. — Hän otti pois olkahuivin kasvoiltaan ja katsoi uinaillen minuun. — 'Minulla olisi pitänyt olla kyllin rohkeutta jäädä Limmeridgeen', vastasi hän. Minun ei olisi pitänyt antaa tiedon hänen saapumisestaan pelottaa itseäni lähtemään pois. Minun olisi pitänyt varottaa ja pelastaa Teidät ennenkun oli myöhäistä. Miksi oli minulla vain rohkeutta kirjoittaa tämä kirje Teille? Miksi tein minä heti vahinkoa, kun minä toivoin tekeväni hyvää? Oi, minun pelkuruuteni — minun hullu, viheliäinen, kehno pelkuruuteni!' — Hän toisteli taas näitä sanoja ja kätki vielä kerran kasvonsa olkahuivin suppuun. Oli vaivaavaa katsoa häntä ja kuulla häntä."
"Mutta varmaankin kysyit sinä häneltä Laura, syyn hänen pelkoonsa, josta hän niin tuskaisesti puhui?"
"Kyllä, kyllä minä kysyin sitä."
"Ja mitä hän sanoi?"
"Hän kysyi vuorostaan minulta, enkö minä puolestani pelkäisi sitä miestä, joka olisi sulkenut minut mielisairaalaan ja joka tekisi sen vielä kerran, jos voisi? Minä kysyin: 'Pelkäättekö vieläkin? Jos pelkäisitte, ette varmaankaan olisi täällä'. — 'Ei', sanoi hän, 'nyt en pelkää'. — Minä kysyin häneltä, miks'ei. Hän kumartui nopeasti venehuoneeseen ja vastasi: 'Ettekö voi arvata, miks'en?' Minä pudistin päätäni. — 'Katsokaa minua', jatkoi hän. — Minä sanoin pahoittavan mieltäni, että hän näytti niin sairaalta ja kärsivältä. — 'Sairaalta?' toisti hän; 'minä olen kuolemaisillani. Nyt tiedätte, miks'en enempää pelkää häntä. Uskotteko minun saavan tavata äitiänne taivaan valtakunnassa? Ja uskotteko hänen antavan minulle anteeksi, jos minä tapaan?' — Mieleni tuli niin liikutetuksi, ett'en minä voinut vastata. — 'Minä olen ajatellut sitä', jatkoi hän, 'koko ajan piillessäni Teidän miestänne, koko ajan, jonka minä olen maannut sairaana. Levottomuuteni on ajanut minut tänne — minä tahdon sovittaa — minä tahdon hävittää kaiken sen vahingon, jonka minä olen tehnyt'. — Minä pyysin häntä vakavasti sanomaan, mitä hän tarkoitti. Hän katsoi minuun samalla tuijottavan uinailevalla ilmeellä. — 'Täytyykö minun hävittää kaikki vääryys?' kysyi hän epäillen itseltään. 'Teillä on ystäviä, jotka pitävät huolta Teidän puolustuksestanne. Jos Te tunnette hänen salaisuutensa, niin tulee hän pelkäämään Teitä; hän ei uskalla kohdella Teitä kuten minua. — Hänen täytyy kohdella Teitä säälivästi itsensä vuoksi, jos hän pelkää Teitä ja Teidän ystäviänne. Ja jos hän kohtelee Teitä säälivästi — jos minä voin sanoa sen olevan minun ansioni —'. Hän vaikeni äkkiä ja minä kuuntelin turhaan saadakseni kuulla enemmän."
"Mutta etkö sinä kehottanut häntä jatkamaan?"
"Kyllä, kyllä minä kehotin, mutta hän vetäytyi vaan taaksepäin ja nojasi kasvonsa ja kätensä venehuonetta vasten. — 'Oi', kuulin minä hänen sanovan surullisella puoleksi mielipuolen hellällä äänellä, 'oi, jospa minut vain saisi haudata Teidän äitinne viereen! Jospa minä saisin herätä hänen vierellään tuomiopasuunan kaikuessa ja hautojen laskiessa kuolleensa tuomittaviksi! —' Marian! minä vapisin kiireestä kantapäähän — oli kauheata kuulla häntä. — 'Mutta sitä ei käy toivominenkaan', jatkoi hän kääntyen hieman minuun, niin että hän taas voi nähdä minut. — 'Ei käy toivominen sellaisen vieras-raukan. Saisinko minä levätä marmoriristin alla, — jonka minä pesin omin käsin ja tein niin lumivalkoiseksi ja puhtaaksi hänen tähtensä. Ah ei! ah ei! Ainoastaan Jumalan laupeudesta — ei ihmisten — voin minä toivoa saavani tulla hänen luokseen sinne, jossa pahuuden valta on lopussa ja väsynyt saa levätä'. — Hän sanoi nämä sanat hiljaa ja suruisesti, huokasi syvään ja vaikeni taas. Hänen kasvonsa kuvastivat sekautumista ja epätietoisuutta — hän näytti ajattelevan tai ainakin ponnistelevan ajatellakseen. — 'Mitä minä juuri sanoin?' kysyi hän hetkisen kuluttua. 'Kun minä vain alan ajatella Teidän äitiänne, unhotan minä kaiken muun. Mitä minun piti sanoman? Mitä se oli?' — Minä muistutan tuota ihmisraukkaa niin ystävällisesti ja hienotunteisesti kuin voin siitä, mitä hän oli sanonut. 'Ah!' huudahti hän hämmästyneellä tavallansa, 'Te olette niin turvaton pahan puolisonne vallassa. Niin, ja minun täytyy tehdä se, mitä varten minä olen tänne saapunut, — minun täytyy sovittaa erehdykseni, kun minulla, avun ollessa vielä mahdollisen, ei ollut rohkeutta puhua'. — 'Mitä Te tahdotte kertoa minulle', kysyin minä. 'Sen salaisuuden, jota Teidän julma miehenne niin pelkää', vastasi hän. 'Erään kerran uhkasin ja pelotin minä häntä sillä. Nyt tulee Teidän myöskin uhata ja pelottaa'. Hänen muotonsa tuli synkäksi ja vihaiseksi, silmäyksensä kovaksi ja tuijottavaksi. Hän alkoi viittaella minulle kädellä sekavasti ja tarkoituksettomasti. 'Äitini tuntee tämän salaisuuden', sanoi hän, 'äitini on huoannut sen taakan alla puolen elämäänsä. Erään kerran, ollessani nuori tyttö, sanoi hän jotain minulle. Ja seuraavana päivänä, kun Teidän miehenne' —"
"Niin, niin! Jatka vain. Mitä sanoi hän sinulle miehestäsi?"
"Hän vaikeni taas, Marian, juuri tässä kohdassa."
"Eikö sanonut sen enempää?"