"Ja kuunteli tarkkaavasti. 'Hiljaa!' kuiskasi hän viitatessaan taas minulle kädellään. 'Hiljaa!' Hän hiipi hitaasti ovesta, poistui varovasti sivulle, askel askeleelta, kunnes minä en nähnyt häntä."
"Mutta varmaankin seurasit sinä häntä?"
"Kyllä, haluni tietää enemmän antoi minulle rohkeutta seurata häntä. Juuri kun minä pääsin ovesta ulos, näyttäytyi hän äkkiä yhden nurkan takaa. 'Salaisuus', kuiskasin minä hänelle — 'viipykää hieman ja ilmoittakaa minulle salaisuus!' Hän tarttui minua käsivarteen ja tuijotti minuun rajuin, peljästynein silmäyksin. 'Ei nyt', sanoi hän, 'me emme ole enää yksin, meitä vartioidaan. Tulkaa tänne huomenna tähän aikaan — mutta tulkaa itse — älkää unohtako sitä — Teidän itsenne vain tulee saapua!' Hän lykkäsi minut kiivaasti venehuoneeseen, enkä minä sen perästä nähnyt häntä enää."
"Oi, Laura, Laura! Taaskin on tilaisuus mennyt hukkaan. Jos minä olisin ollut kanssasi, niin ei hän olisi päässyt käsistämme. Millä suunnalla sinä näit hänet viimeksi?"
"Vasemmalla, missä maa laskeutuu ja metsä kasvaa niin tiheänä."
"Etkö kiiruhtanut ulos uudelleen? Etkö huutanut häntä?"
"Kuinka olisin voinut tehdä sen? Minä olin todellakin liian peljästynyt voidakseni liikkua ja puhua."
"Mutta kun sinä taas voit liikkua — milloin läksit ulos?"
"Niin, silloin kiiruhdin minä tänne sanoakseni sinulle, mitä oli tapahtunut."
"Näitkö tai kuulitko ketään puistossa?"