"Ei, kiitän kysymästänne, kreivi. Tänään ei minulla ole mitään kirjeitä pantavana laukkuun."
Hän antoi laukun palvelijalle, istuutui pianon ääreen ja soitti hauskan neapelilaisen kansanlaulun "La mia Caroliina" pari kertaa. Hänen rouvansa, joka tavallisesti oli hitainen kaikissa liikkeissään, laittoi teen nopeammin, kuin minä olisin laittanut, joi kuppinsa parissa minuutissa ja hiipi hiljaa pois huoneesta.
Minä nousin ylös seuratakseni hänen esimerkkiänsä — osaksi sen takia, että minä epäilin hänellä olevan joitakin pahoja aikeita Lauraa kohtaan, ja osaksi sen takia, että olin päättänyt olla jäämättä kahden kesken hänen miehensä kanssa.
Ennenkun minä ennätin ovelle, ehkäsi kreivi poistumiseni pyytämällä kupin teetä. Minä annoin hänelle sen ja koetin toisen kerran mennä ulos. Hän esti minut taaskin — tällä kertaa menemällä pianon luo ja vetoamalla minuun eräässä musiikkikysymyksessä.
Turhaan syyttelin minä täydellistä taitamattomuuttani ja maun puutetta musiikkiasioissa — se ei auttanut! Hän pyysi yhtä kaikki lausumaan ajatukseni sellaisella innolla, joka kumosi kaikki väitteeni. "Englantilaiset ja saksalaiset", selitti hän harmistuneena, "koettivat aina halventaa italialaisia väittämällä, että viimemainitut olivat mahdottomia omaamaan musikaalisen sivistyksen. Me englantilaiset puhuimme yhäti oratorioistamme ja saksalaiset symfonioistaan. Unhotimmeko me siis kokonaan hänen kuolemattoman ystävänsä ja maamiehensä, Rossinin? Mitä oli 'Moses Egyptissä' kuin ylevä oratorio esitettynä näyttämöillä sen sijaan, kun se laulettaisiin kylmästi konserttisalissa? Mitä oli uvertyyri 'Wilhelm Tellistä' muuta kuin symfonia, vaikkakin vierasniminen? Olinko minä kuullut 'Mosesta Egyptissä?' Tahtoisinko minä kuulla sitä — ja sitä — ja sitä —? Ja sanoa, oliko koskaan kukaan kuolevainen säveltänyt jotakin ylevämpää, pyhempää ja suurenmoisempaa?" — Ja odottamatta myöntävää tai kieltävää vastausta ja koko ajan terävästi silmäillen minuun, alkoi hän jyristen soittaa pianoa ja sen ohella kova-äänisesti ja ihastuneesti laulaa, väliin katkaisten laulun ja soiton sanoakseen voimakkaalla äänellä esitettävien kappaleiden nimet: "Egyptiläisten kuoro ruton aikana, neiti Halcombe!" — "Recitatiivi Moseksesta lakitauluineen." — "Israelilaisten rukous mennessään yli Punaisen meren." Eikö tämä ole musiikkia? Eikö ole ylevää? Piano tärisi hänen voimakkaiden käsiensä lyönnistä, ja pöydällä olevat teekupit rämisivät, kun hänen valtava basso-äänensä jyrisi ja hänen raskas jalkansa paukutti tahtia lattiaa vasten.
Oli jotakin kauheata — jotakin rajua ja pirullista tässä hänen oman laulunsa ja soittonsa ihailun purkauksessa sekä siinä riemussa millä hän huomasi sen tekemän vaikutuksen minuun. Yhä enemmän lähenin minä ovea, arkana ja kauhun valtaamana. Lopulta pääsin minä vapaaksi, en siksi että itse koetin pyrkiä, vaan siksi, että sir Percivalkin sekautui asiaan. Hän avasi nimittäin oven ja kysyi: "mitä tämä kirottu meteli merkitsi?" Kreivi nousi heti pianon äärestä. "Ah, kun Percival tulee", sanoi hän, "on samalla lopussa soinnukkuus ja sulosäveleet. Musiikin jumalatar pakenee meitä, neiti Halcombe; ja minä, vanha lihava laulaja, hengähdän ihastukseni lopun ulos avaran taivaan alla!" Hän meni verannalle, pisti kätensä taskuihinsa ja alkoi taas hiljaisella äänellä hyräjää recitativia "Moseksesta puutarhassa".
Minä kuulin sir Percivalin huutavan häntä salin ikkunasta, mutta hän ei huolinut siitä; hän näytti päättäneen olla kuulematta. Tuo kauan lykätty yksityinen keskustelu oli siis vieläkin jätetty silleen ja jäisi lykkäytymään siksi, kunnes kreivin armollinen tahto ja suosio päättäisi toisin. Hän oli pidättänyt minua lähes puoli tuntia salongissa rouvansa poistuttua. Missä oli rouva ollut? — Mitä oli hän tehnyt tällä aikaa? Minä menin yläkertaan saadakseni mahdollisesti jotain tietoa siitä, mutta minä en huomannut mitään, eikä Laurakaan ollut kuullut mitään. Ei kukaan ollut häirinnyt häntä — silkkihameen kevyttä kahinaa ei hän ollut kuullut enemmän eteishuoneessa kuin käytävässäkään.
Kello oli nyt 20 minuuttia vaille 9. Haettuani päiväkirjani pysähdyin minä Lauran luokse, kirjoittaen tai keskustellen hänen kanssaan. Ei kukaan ihminen tullut luoksemme eikä mikään häirinnyt meitä. Me olimme yhdessä kello 10:een, jolloin minä lausuin hänelle viimeiset rohkaisevat sanani ja toivotin hyvää yötä. Hän sulki ovensa sovittuamme siitä, että minä heti aamulla tulisin hänen luoksensa.
Minulla oli vielä muutamia sanoja lisättävänä päiväkirjaani ennen levolle menoani ja minä päätin mennä salonkiin viime kerran tänä pitkänä, ikävänä päivänä, viipyä siellä hetkisen, pyytää anteeksi ja sen jälkeen mennä huoneeseeni tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti.
Sir Percival, kreivi ja hänen rouvansa istuivat kaikki kolme siellä. Sir Percival istui haukotellen painauneena nojatuoliin, kreivi luki ja rouva Fosco löyhytti itseänsä viuhkalla nähtävästi kärsien kuumuudesta, hän, joka muutoin ei koskaan kärsinyt liiasta lämmöstä.