"Vapaaherra luonnollisesti."
XI.
Ei kummaltakaan puolen puhuttu sanaakaan mennessämme asuinkartanoon. Neiti Halcombe kiiruhti heti sisarensa huoneeseen, ja minä menin työhuoneeseeni järjestämään kaikkia herra Fairlien maalauksia, joita minä en vielä ollut ehtinyt korjailla, ennenkun minä ne jättäisin toisiin käsiin. Ajatukset, jotka minä tähän asti olin itsessäni tukahduttanut, ajatukset, jotka tekivät asemani entistään tuskaisammaksi, valtasivat nyt sieluni jäätyäni yksin.
Hän oli kihloissa, ja hänen tuleva puolisonsa oli sir Percival Glyde, mies, jolla oli vapaaherran arvo ja suuret tilukset Hampshiressä.
Oli sadottain vapaaherroja Englannissa ja tusinoittain tilanomistajia Hampshiressä. Tavallisen järjenjuoksun mukaan ei minulla olisi voinut olla edes aiheen varjoakaan katsoa valkopukuisen naisen minulle tekemän kummallisen kysymyksen tarkoittavan sir Percival Glydeä. Ja kumminkin minä tein niin. Oliko se kenties siksi, että hän nyt minun mietteissäni oli tekemisissä neiti Fairlien kanssa? — Neiti Fairlie oli taas minun ajatuksissani yhteydessä Anna Catherickin kanssa aina siitä illasta lähtien, jolloin minä olin huomannut tuon merkillisen yhtäläisyyden heidän välillänsä. Olivatko aamun tapahtumat jo niin riistäneet tajuni, että ensimmäinen harhakuva, jonka sattuma ja tyhjät tilapäisyydet olivat mielikuvitukseeni ajaneet, voi vallata minut? Minä en itse tietänyt sitä. Minä voin vain tuntea, että mitä neiti Halcombe oli paluumatkalla huvihuoneesta sanonut minulle, oli tehnyt minuun järisyttävän vaikutuksen. Jonkin suuren vaaran aavistus, vaaran, joka meille kaikille kolmelle oli kätkettynä tulevaisuuden hämärään, ahdisti minua. Epäilys, enkö minä jo ollut sidottu tulevain kohtaloiden ketjuun, jota ei edes tapahtuva matkani Cumberlandista voisi katkaista — epäilys, eiköhän joku meistä näkisi kaiken tämän loppuvan sellaisenaan, kuin se todellisuudessa tulee olemaan, alkoi yhä raskaammin painaa mieltäni. Niin katkera kuin se kärsimys olikin, jonka minun lyhyt, uhkarohkea rakkausunelmani tuotti minulle, uskoin minä, että sen tukahduttaisi ja syrjäyttäisi vielä mahtavampi käsitys jostain synkästä raskaasta, uhkaavasta vaarasta, jota aika piteli päämme päällä.
Minä olin maalaillut enemmän kuin puoli tuntia, kun kuulin ovelle koputettavan. Kehotuksestani avattiin se, ja kummastuksekseni astui neiti Halcombe huoneeseen.
Hän näytti tyytymättömältä ja levottomalta, otti itse tuolin, ennenkuin kerkisin sitä tarjota, ja istuutui viereeni.
"Herra Hartright", sanoi hän, "minä toivoin, että kaikki kiusalliset puhelut välillämme olisivat loppuneet ainakin täksi päiväksi. Mutta eipä näytä siltä. Jokin halpamainen suunnitelma on tekeillä sisareni pelottamiseksi tulevasta avioliitostaan. Te näitte minun lähettävän pojan viemään sen kirjeen, jossa oli kummallinen osoite, neiti Fairlielle."
"Kyllä."
"No niin, se oli nimetön kirje — halpamielinen yritys alentaa sir Percival Glyden arvoa sisareni silmissä. Se on niin järkyttynyt häntä, että minulla oli kerrassaan mahdottomalta tuntuva vaikeus saada hänet sen verran rauhottumaan, että pääsin tulemaan tänne. Tiedän kyllä tämän olevan asian, joka vain koskee perhettä, josta minun ei pitäisi neuvotella Teidän kanssanne ja johon Teillä ei voi olla mitään harrastusta…"