"Pyydän vakuuttaa Teille, neiti Halcombe, tuntevani syvintä osanottoa kaikkeen, mikä koskee neiti Fairlien ja Teidän onneanne."
"Ilahduttaa kuulla Teidän puhuvan niin. Te olette ainoa tuntemani henkilö, joka voitte neuvoa minua juuri nyt. Herra Fairlie on, huonon terveytensä ja kaikkien salaisuuksien ja vastoinkäymisten kammonsa takia, aivan kelvoton siihen. Pappi on hyvä ja hurskas mies, jolla ei ole vähintäkään käsitystä mistään muusta paitsi hengellisestä virastaan, ja meidän naapurimme ovat juuri sellaisia mukavia, välinpitämättömiä ihmisiä, joihin ei voi ajatella kääntyäkään silloin, kun jokin vaara tai ikävyys on tapahtunut. Nyt haluaisin saada selville, eikö minun heti ole ryhdyttävä joihinkin toimenpiteihin päästäksemme kirjeenkirjoittajan perille, vai onko minun odotettava huomiseen ja käännyttävä herra Fairlien lainoppineelta avustajalta apua pyytämään. Se on kysymys, joka on suuriarvoinen — sillä siitä riippuu kokonaisen päivän voittaminen tai kadottaminen. Sanokaa minulle ajatuksenne, herra Hartright. Jos minä en jo olisi ollut pakotettu puhumaan luottavasti kanssanne varsin arkaluontoisista kysymyksistä, niin eipä edes avuton asemanikaan olisi kylliksi suomaan anteeksi vaivaamistani. Mutta asiain näin ollen en varmaankaan tee väärin unhottaessani, että meidän välillämme on ainoastaan kolmenkuukautinen ystävyys."
Hän ojensi kirjeen minulle. Se alkoi aivan jyrkästi, ilman mitään valmisteluja ja puhutteluja näin:
"Uskotteko uniin? Teidän tähtenne toivon minä tekevänne sen.
Katsokaa, mitä Pyhä Raamattu sanoo unista ja niiden täyttämisestä
(I Moseksen kirja 37—40 luku, Daniel: 2 luku) ja ottakaa varteen
se varotus, minkä annan Teille, ennenkun se on myöhäistä.
"Viime yönä näin, minä unta Teistä, neiti Fairlie. Minä näin unta, että minä seisoin alttarikehyksen sisäpuolella kirkossa: minä toisella sivulla alttaria ja pappi kappoineen ja käsikirjoineen toisella puolella.
"Hetkisen kuluttua tuli kuorin eteen mies ja nainen vihittäviksi toisiinsa. Nainen oli Te. Te näytitte niin kauniilta ja viattomalta kauniissa, valkoisessa morsiuspuvussanne, pitsihuntu päässänne, että minun sydämmeni valtasi osanotto ja silmäni kyynelöivät.
"Ne olivat säälin kyyneleitä, nuori lady, ja niille lahjoittaa taivas siunauksensa; sen sijaan että olisivat pudonneet maahan ja kuivuneet, kuten meidän vuodattamamme jokapäiväiset kyyneleet, muuttuivat ne kahdeksi valojuovaksi, jotka lähenivät lähenemistään sitä miestä, jonka vieressä Te seisoitte alttarin edessä, kunnes ne kohtasivat hänen rintaansa. Säteet taipuivat kahdeksi sateenkaareksi hänen ja minun välilleni. Silmäykseni seurasivat niitä, ja minä voin nähdä suoraan hänen sydämensä syvyyteen.
"Miehen ulkomuoto, johon Teidät piti vihittämän, oli kyllä muhkea nähdä. Hän ei ollut pitkä eikä pienikään — mutta hieman keskipituutta lyhempi. Eloisa, liikkuva, uljas mies — noin 45-vuotias. Hänen muotonsa oli kalpea ja pää paljas heti otsan yläpuolelta, mutta muutoin tummatukkainen. Hänen partansa oli ajettu leuasta, mutta kasvoi kauniina, ruskeanvärisenä poskilla ja ylähuulella. Silmätkin olivat ruskeat ja kirkkaat; nenä suora ja kyllin hieno sopiakseen naiselle. Samoin kädetkin. Aika ajoittain kiusasi häntä kuiva yskä, ja kun hän nosti oikean kätensä suulleen, näkyi vanhan haavan punainen arpi poikki käden. Olenko nähnyt unta oikeasta miehestä, neiti Fairlie? Itse sen tiedätte parhaiten, ja Te voitte sanoa, olenko pettänyt itseni vai en. Lukekaa nyt, mitä minä näin hänen sydämmessään. Vaivaan Teitä, lukekaa ja ottakaa opiksenne!
"Silmäykseni seurasivat noita kahta valonsädettä, ja minä katsoin syvälle hänen sydämmeensä. Se oli musta kuin yö, ja siihen oli kirjoitettu tulipunaisella, liekehtivillä kirjaimilla langenneiden enkelien kielellä: 'Sääliä ja omaatuntoa vailla. Tuskaa ja kurjuutta on hän sirottanut toisten elämäntielle; tuskaa ja kurjuutta tulee hän kylvämään senkin naisen tielle, joka nyt seisoo hänen sivullaan.' Tämän luin minä, ja sitten vaihtuivat valosäteet ja osoittivat hänen olkansa yli, ja siinä seisoi hänen takanaan paha henki ja nauroi. Taas vaihtuivat säteet ja osoittivat Teidän olkanne yli ja siinä, Teidän takananne, seisoi enkeli itkien. Vielä kolmannen kerran vaihtui valo ja lankesi nyt Teidän ja tämän miehen väliin. Väli laajeni laajenemistaan ja erotti teidät yhä enemmän toisistaan. Pappi etsi turhaan vihkilukua kirjastaan, sitä ei ollut siinä, hän sulki sen epätoivoisena ja pani pois. Ja silloin heräsin minä tykyttävin sydämmin ja kyyneleisin silmin — sillä minä uskon uniin.
"Uskokaa Tekin, neiti Fairlie — uskokaa, pyydän Teitä, itsenne vuoksi, uskokaa kuten minäkin. Josef ja Daniel ja muut Pyhässä Raamatussa uskoivat samoin. Tutkikaa miehen mennyttä elämää, miehen, jolla on punainen arpi kädessä, ennenkuin Te lausutte ne sanat, jotka tekevät Teidät hänen onnettomaksi puolisoksensa. Varoitan Teitä täten, en itseni vuoksi, vaan Teidän tähtenne. Huolehdin Teidän menestystänne niin kauan kuin elän. Teidän äitinne tyttärellä on kallis paikka sydämmessäni — sillä Teidän äitinne oli ensimmäinen, paras ja ainoa ystäväni."