Siihen päättyi tämä kummallinen kirje allekirjoituksetta.
Käsiala ei antanut mitään toiveita arvoituksen ratkaisemiseen. Kirje oli kirjoitettu viivatuille riveille kankealla ja tavallisella aloittelijan käsialalla. Muste oli heikkoa ja muutamat tahrat rumensivat kirjettä, mutta muuta ei siitä ollut juuri sanottavaa.
"Sen on kirjoittanut jokin, joka on tottumaton käyttämään kynää", sanoi neiti Halcombe, "mutta samalla se on liian hajanainen ollakseen jonkun kasvatetun tai säätyhenkilön kirjoittama. Morsiuspukua ja huntua koskevat lausunnot sekä muut pienet huomautukset viittaavat naishenkilöön. Mitä ajattelette asiasta, herra Hartright?"
"Samoin kuin Tekin. Se ei näytä mielestäni olevan ainoastaan naisen kirjoittama, vaan myöskin naisen, jonka mieli näyttää olevan — näyttää olevan…"
"Sekaisin", keskeytti neiti Halcombe. "Siltä minustakin tuntui."
Minä en vastannut mitään. Puhuessani olin katsellut kirjeen viime sanoja: "Teidän äitinne tyttärellä on kallis paikka sydämmessäni — sillä Teidän äitinne oli ensimmäinen, paras ja ainoa ystäväni." Nämä sanat ja epäily, joka juuri tuli sanotuksi kirjeen lähettäjän mielentilasta herätti yhteisesti mielessäni käsityksen, jota minä arkailin sekä salassa hautoa että julkisesti ilmaista. Minä aloin epäillä, että minun omat sielunkykyni olivat vaarassa joutua tasapainostaan. Minusta tuntui melkein hulluudelta johdattaa tällä tavoin kaikki merkillinen, mikä tapahtui, kaikki odottamaton, mikä sanottiin, samasta salatusta lähteestä, onnettomuutta tuottavasta vaikutuksesta. Tällä kertaa päätin minä, puolustaakseni omaa rohkeuttani ja ymmärrystäni, olla joutumatta mihinkään vakuutukseen, jota eivät kieltämättömät tosiasiat toteuttaisi, ja varmasti ummistaa silmäni kaikelle, mikä vain houkuttelisi minua löyhän epäluulon muodossa.
"Jos jotain mahdollisuutta ilmautuu saada selkoa kirjeen kirjoittajasta", sanoin minä antaessani kirjeen pois neiti Halcombelle, "niin ei varmaan ole ollenkaan väärin käyttää sitä hyväkseen. Mielestäni on meidän uudelleen puhuttava pojan kanssa tuosta vanhasta vaimosta, joka sen antoi hänelle, ja edelleen ulottaa tutkimuksiamme kylään. Mutta sallikaa minun ensin tehdä kysymys. Te puhuitte äsken asian viivyttämisestä neuvotellaksenne herra Fairlien lakimiehen kanssa. Eikö ole mitenkään mahdollista saada puhella hänen kanssaan ennemmin. Miksi ei yhtä hyvin tänään?"
"Sen voin minä selittää", vastasi neiti Halcombe "menemällä vain muutamiin sisareni avioliittoa koskeviin yksityiskohtiin, joista minä en katsonut enemmän tarpeelliseksi kuin sopivaksikaan mainita Teille tänä aamuna. Eräs syy sir Percival Glyden saapumiseen tänne maanantaina on se, että hän tahtoo määrätä häitten ajan, mikä ei vielä ole tapahtunut. Hän toivoo innokkaasti, että häät vietetään ennen tämän vuoden loppua."
"Tietääkö neiti Fairlie tästä suunnitelmasta?" kysyin minä nopeasti.
"Hänellä ei ole aavistustakaan siitä; enkä minä näiden tapahtumain jälkeen tahdo ollenkaan vastata siitä, että hän suostuu suunnitelmaan. Sir Percival on ilmoittanut toivomuksensa herra Fairlielle, joka on ilmoittanut minulle Lauran holhoojana suostuvansa ja haluavansa kannattaa sitä. Hän on kirjoittanut Lontooseen perheen lainoppineelle avustajalle, herra Gilmorelle. Tämä on sattumalta jollakin virkamatkalla Glasgoviin ja vastasi tulevansa paluumatkalla tänne Limmeridge-Houseen. Hän tulee huomenna ja viipyy täällä muutamia päiviä siksi että sir Percival voisi itse esittää toivomuksensa. Jos hän onnistuu toiveissaan, niin palaa herra Gilmore Lontooseen mukanaan tarpeelliset ohjeet sisareni avioliittosopimuksen laatimista varten. Nyt käsitätte Te varmaankin, herra Hartright, miksi minä sanoin, että meidän täytyy odottaa huomiseen, jos me tahdomme saada neuvoa lakimieheltä. Herra Gilmore on tämän perheen kahden sukupolven vanha koeteltu ystävä, emmekä me voi luottaa kehenkään suuremmassa määrässä kuin häneen."