Avioliittosopimus! Jo tämän sanan paljas kaiku herätti minussa mielettömän mustasukkaisuuden, joka oli myrkkynä minun jalommille ja paremmille tunteilleni. Minä aloin ajatella — niin vaikeata, kuin se onkin tunnustaa, mutta minä en saa salata mitään alusta loppuun siitä hirveästä jutusta, jota minä olen joutunut kertomaan — minä aloin vihaisesti, palavasti toivoen ajatella allekirjoittamattoman kirjeen vahvistamattomien syytöksien kohdistuvan sir Percival Glydeen. Jospa nämä hurjat syytökset perustuisivat tosi pohjalle! Jospa niiden luotettavaisuus voitaisiin todistaa, ennenkuin tuo onneton suostumus olisi lausuttu ja sopimus tehty? Olen koettanut sittemmin ajatella, että se tunne, joka silloin hurmasi minut, oli alusta loppuun saakka puhdasta harrastusta neiti Fairlien parhaaksi; mutta minä en koskaan ole voinut sitä itselleni vakuuttaa enkä nytkään saa yrittää pettää toisia. Ei, alkuperusteena oli alusta loppuun kukistamattoman katkera viha sitä miestä kohtaan, jonka piti tulla neiti Fairlien puolisoksi.
"Jos olisi mahdollista ottaa selvä jostakin", sanoin minä uuden tunteeni viehättämänä, "niin ette saa menettää ainoatakaan minuuttia toivottomuuteen. Minä voin vain vielä kerran kehoittaa kuulustamaan puutarharenkiä ja sen jälkeen viipymättä jatkamaan kuulusteluja kylässä."
"Minä luulen voivani olla Teille avuksi molemmissa yrityksissä", sanoi neiti Halcombe nousten ylös. "Käykäämme heti työhön, herra Hartright."
Minä laskin käteni lukolle avatakseni hänelle oven — mutta kumminkin hillitsin minä äkkiä itseni ja tein hänelle tärkeän kysymyksen, ennenkun menimme huoneestani.
"Osa salaperäistä kirjettä sisältää tarkan henkilökuvauksen," sanoin minä. "Sir Percival Glyden nimeä ei tosin ole mainittu, mutta soveltuuko kuvaus häneen?"
"Täydellisesti; yksinpä ikäänkin: 45 vuotta."
Neljäkymmentäviisi vuotta; eikä hän ole vielä kahtakymmentäyhtäkään! Tämänikäiset miehet valitsevat joka päivä noin nuoria vaimoja, ja kokemus on osoittanut näiden avioliittojen tulevan usein onnellisimmiksi. Minä tiesin tämän, ja kumminkin auttoi vain hänen paljaan ikänsä mainitseminen, kun minä sitten vertasin sitä neiti Fairlien ikään, lisäämään minun sokeata vihaani ja epäluuloani häntä kohtaan.
"Täydellisesti", jatkoi neiti Halcombe, "aina hänen oikean kätensä punaiseen arpeensa saakka, joka on erään hänen Italian matkallaan muutamia vuosia sitten sattuneen vahingon seurauksia. Ei voi olla ollenkaan epäiltävää, ett'ei kirjeen kirjoittaja tuntisi häntä tarkoin ulkonäöltään."
"Yskäkin, joka vaivaa häntä, on mainittu, ellen muista väärin."
"Niin, sekin on aivan oikein. Hän pitää sitä vähäpätöisenä seikkana, mutta joskus ovat hänen ystävänsä levottomia sen vuoksi."