Tie, jota läksimme kulkemaan hedelmättömillä tutkimuksillamme, johti meidät lopulta siihen osaan kylää, missä rouva Fairlien aikoinaan perustama koulu oli. Astuessamme ohi sen puolen koulurakennusta, jossa poikien työhuone oli, esitin minä, että meidän pitäisi kysyä opettajaltakin, jonka luulisi virkansa takia olevan paikkakunnan teräväpäisimmän miehen.
"Pelkäänpä opettajan olleen lukemassa lasten kanssa naisen mennessä tätä tietä", sanoi neiti Halcombe. "Mutta voimmehan kaikissa tapauksissa koettaa".
Me menimme pihaan ja sivusimme yhden ikkunan tullaksemme ovelle, joka oli rakennuksen toisella sivulla. Minä pysähdyin hetkiseksi ja silmäsin läpi ikkunan.
Opettaja istui tavallisella, korkealla tuolillaan, selkä minuun päin, ja oli nähtävästi puhetta pitämässä oppilailleen, jotka kaikki, yhtä lukuunottamatta, olivat kokoutuneet hänen ympärilleen. Tämä yksi oli pieni, punaposkinen, valkotukkainen poika, joka seisoi kaukana toisista nurkassa olevalla tuolilla — pieni haaksirikkoutunut Robinson Crusoe, yksinäisellä saarellaan, ankarassa maanpaossa.
Tullessamme ovelle oli se raollaan, ja me voimme selvään kuulla opettajan puheen eteiseen, johon pysähdyimme pariksi minuutiksi.
"Kuulkaapas nyt, mitä sanon teille, pojat", sanoi hän. "Jos saan kuulla sanankaan vielä kummituksista ja hengistä täällä koulussa, tulee se teille kalliiksi. Ei ole mitään kummituksia eikä henkiä, ja jos yksi poika uskoo sellaisia, niin uskoo hän mahdottomuuksia; kun Limmeridgen koulussa oleva poika uskoo mahdotonta, niin asettuu hän sekä järkeä että järjestystä vastaan ja ansaitsee rangaistuksen. Siinä saatte nyt kaikki nähdä, kuinka Jacob Postelthwaite seisoo nurkassa häpeämässä. Häntä on rangaistu, ei sen vuoksi, että hän sanoo nähneensä kummituksia, vaan sen vuoksi, että hän on kyllin uppiniskainen ja kovakorvainen kuullakseen järkevää puhetta ja että hän sittenkin väittää nähneensä kummituksen, vaikka minä olen sanonut hänelle sen olevan mahdotonta. Jollei muu auta, niin aion minä koputtaa kummituksen pois Jacob Postelthwaitesta; ja jos tällainen harhausko leviää teidän muiden joukkoon, niin astun minä askeleen pitemmälle ja ajan kepilläni kummituksen ulos koko koulusta."
"Me näytämme valinneen sopimattoman käyntiajan", sanoi neiti Halcombe avatessaan, opettajan lakattua puhumasta, oven ja astuessaan sisään.
Tulomme aiheutti levottoman liikkeen poikien joukossa. He näyttivät olevan vakuutettuja, että me olimme yksinomaan saapuneet todistamaan Jacob-raukan selkäsaunaa.
"Menkää kotiinne syömään päivällistänne kaikki, paitsi Jacob", sanoi opettaja. "Hän saa jäädä tänne, ja kummitus tuokoon hänelle päivällisen, jos voi."
Jacobin mielenmaltti petti kerrassaan menettäessään sekä toverinsa että päivällisensä. Hän nosti kädet taskuistaan, silmäsi rystyjään, kohotti ne hitaasti silmillensä ja alkoi verkalleen hieroa niitä, samalla kun hänen nyyhkityksensä seurasivat toisiaan lyhyissä säännöllisissä erissä, noissa tavallisissa lapsellisen avuttomuuden nenänpaukkeissa.