Juuri kun me olimme astuneet asuntorakennuksen etusivulle, tulivat postivaunut rautatienasemalta lehtikujaa pitkin. Neiti Halcombe odotti portailla, kunnes vaunut vierivät esille ja meni sitten alas puristaakseen erään vanhan herran kättä, joka reippaasti hyppäsi vaunuista alas, niin pian kun astuinrauta oli laskettu alas. Herra Gilmore oli tullut.
Minä katselin häntä esitettäessä meitä toisillemme sellaisella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, jota minä tuskin voin salata. Tämä vanha mies jäisi Limmeridge-Houseen sen jälkeen, kuin minä olen täältä poistunut; hän saisi kuulla sir Percival Glyden selityksen ja olla neiti Halcombelle kokemuksellaan avuksi, kun neiti Halcomben pitäisi päästä tässä asiassa johonkin vakaumukseen; hänen pitäisi jäädä tänne siksi, kunnes kysymys avioliitosta oli nostettu ja, jos se tulee ratkaistuksi sir Percival Glyden toivomusten mukaan, tuli hänen kirjoittaa se sopimus, joka ehdottomasti sitoi neiti Fairlien tähän mieheen. Silloinkin, kun minä verrattain vähän tiesin sitä vastaan kuin nyt, katselin minä perheen lainoppinutta avustajaa mielenkiinnolla, jota en koskaan ennen ole tuntenut ketään miestä kohtaan, joka oli niin perin outo minulle.
Ulkomuodoltaan oli herra Gilmore täydellinen vastakohta sille käsitykselle, joka tavallisesti saadaan vanhasta lakimiehestä. Hän näytti terveeltä ja punakalta, valkoinen tukka oli hieman pitkä ja varsin huolellisesti harjattu. Hänen musta takkinsa, liivinsä ja housunsa sopivat hänelle mainiosti, hänen valkoinen kaulahuivinsa oli siististi ja hyvin solmittu, ja hänen lavendelinväriset hansikkaansa olisivat sopineet huolekkaimmalle hengen miehelle. Hänen esiintymistavassaan huomasi mielihyvällä vanhan koulun täydelleen kehitettyä seurustelutaitoa ja hyvää tahdikkaisuutta, yhdistettynä miehen terävään silmäykseen ja nokkeluuteen, jonka elämäntehtävä pakottaa häntä aina olemaan tarkka huomioissaan. Eloisa luonne ja hyvät toiveet uransa alussa, pitkä elämä täynnään hedelmällistä työtä ja ansaittua huomiota, ja nyt iloinen, terve, kunnioitettu vanhuus — kas siinä vaikutus, jonka hänen ensi näkemisensä teki minuun, ja minä voin lisätä, että se tuttavuus herra Gilmoren kanssa, johon myöhemmät ja pitemmät huomioni antoivat minulle tilaisuutta, oli omiaan lisäämään tätä vaikutusta.
Minä annoin vanhan herran ja neiti Halcomben mennä yksin sisään puhelemaan perheen asioista vieraan häiritsemättä. He menivät eteisestä salonkiin ja minä menin taas portaita alas kulkeakseni yksin puutarhassa.
Ne tunnit, jotka minulla oli jäljellä Limmeridge-Housessa, olivat helposti luetut. Matkani seuraavana aamuna oli ehdottomasti ratkaistu; minun osani niissä tutkimuksissa, jotka nimetön kirje oli aiheuttanut, ei enää voineet tulla kysymykseen. — Minä en tekisi kellekään muulle kuin mahdollisesti minulle, itselleni vahinkoa, jos minä siksi lyhyeksi ajaksi, joka oli jäljellä, vapautin sydämmeni siitä julmasta siteestä, johon välttämättömyys oli minut pakottanut, ja nyt sanoin tuskaiset jäähyväiset niille paikoille, jotka olivat minun lyhyen onnen ja rakkauden unelmani kehyksenä.
Minä ohjasin ehdottomasti askeleeni sille tielle, joka kulki minun työhuoneeni ikkunain alaitse, missä minä eilen illalla olin nähnyt neiti Fairlien kävelevän pikku koiransa kanssa, ja astelin sitä polkua, jota hänen rakas jalkansa oli niin usein polkenut, kunnes minä tulin pikku portille, joka johti hänen kukkatarhaansa. Nyt oli talven jäätävä käsi ryöstänyt sen vehreyden. Ne kukat, joiden nimet hän oli opettanut minulle ja joiden kauneuden minä olin opettanut maalaamaan, olivat nyt kuolleet, ja hienot, lumivalkoiset käytävät kukkaislavojen välissä olivat märkiä ja liukkaita. Minä menin niiden kauniiden puuryhmien luo, joiden varjossa me olimme elokuun iltoina hengittäneet suloista, tuoksuvaa ilmaa, joiden suojassa olimme yhdessä ihmetelleet varjojen ja valojen, yhä vaihtelevaa kauneutta maassa jalkojemme edessä. Nyt putosivat lehdet alinomaa päälleni paljaista oksista ja kadotuksen koleus ilmassa tunkeutui läpi luiden ja ytimien. Hieman edempänä olin minä poistunut aidatulta alueelta ja tullut polulle, joka hiljaa kaareutui lähintä kukkulaa kohden. Vanha puunrunko tien vieressä, jolla me tavallisesti lepäsimme, oli nyt sateen läpitunkema ja hienot kasvit ja ruohot, joita minä poimiskelin kivimuurin juurelta, olivat nyt kuin mikäkin villien, kellastuneiden kiertokasvien peittämä saari likaisessa vedessä. Minä nousin mäelle ja silmäsin maisemaa, jota me niin usein kauniimpina päivinä olimme ihailleet. Nyt oli se eloton ja autio — se ei ollut enää sama maisema, jota minä olin ihastuneena katsellut. Se päivänpaiste, jonka hänen läsnäolonsa oli levittänyt sille, oli kaukana minusta, — hänen lumoava äänensä ei kaikunut enää minun korviini. Sillä paikalla, jossa minä nyt seisoin, oli hän puhellut kanssani isästään — siitä vanhemmastaan, joka eli kauemmin — oli kertonut kuinka hellästi he rakastivat toisiansa ja kuinka syvästi hän vielä kaipasi isää, kun hän tuli eräisiin huoneisiin ja ryhtyi eräisiin ajanviettoihin ja tehtäviin, jotka isääkin olivat huvittaneet. Oliko se maisema, jonka minä olin nähnyt silmieni edessä kuunnellessani näitä sanoja, sama, jonka minä nyt näin seisoessani yksinäni mäellä. Käännyin pois, laskeusin alas, menin yli kedon hiekkaharjun ohi merenrantaan. Siellä näin minä tyrskyn valkean vaahdon, kun se raivoten heittäysi ylös, siellä aaltojen leveän harjan, kun ne vyöryen tulivat kohden rantaa — mutta missä oli se paikka, johon hän ennen oli piirtänyt päivänvarjollaan hullunkurisia kuvia hiekkaan? Missä se paikka, jossa me olimme istuneet toistemme vieressä ja hän oli kysellyt minusta ja kodistani, missä hän oli kysellyt äidistäni ja sisarestani niin perinpohjaisesti ja valaisevasti, kuin vain nainen voi kysellä, ja viattomasti halunnut tietää, enkö minä kerran muuttaisi yksinäisestä asunnostani omaan kotiin oman puolison kanssa? Tuuli ja aallot olivat aikaa sitten hienosta hiekasta hävittäneet jokaisen jäljen hänestä. Minun silmäykseni harhailivat yli avaran, yksitoikkoisen merenrannan, ja se paikka, jossa me yhdessä olimme haaveksineet muutamia onnellisia tunteja, oli nyt niin kadonnut minulta, kuin ei sitä koskaan olisi ollutkaan, — oli niin vieras, kuin minä seisoisin jo kaukaisella rannalla.
Autio hiljaisuus rannalla tuntui niin kylmältä sydämmelleni. Palasin asuinkartanoon ja puutarhaan, missä jokainen askel johti mieleeni jonkun muiston hänestä.
Länsipuoleisella pengermällä kohtasin minä herra Gilmoren. Näkyi selvään, että hän etsi minua, sillä hän kiiruhti askeleitansa niin pian, kun huomasimme toisemme.
Mielentilani ei tehnyt minua juuri sopivaksi pitämään seuraa vieraalle, mutta kohtaus oli välttämätön ja minä päätin mukautua kohtalooni.
"Olen juuri toivonut tavata Teitä", sanoi vanhus. "Minulla on pari sanaa puhuttavana Teille, paras herrani, ja jollei Teillä ole mitään vastaan, käytän minä tätä tilaisuutta. Hukkaamatta aikaa hyödyttömiin pakinoihin tahdon minä siis mainita, että neiti Halcombe ja minä olemme puhuneet perheen asioista ja suhteista, — asioista, jotka ovat olleet syynä tännetulooni — ja keskustelumme jatkuessa on hän luonnollisesti ilmoittanut minulle tuon nimettömän kirjeen varsin ilkeän jutun ja ne toimenpiteet joihin Te yhtä hienotunteisesti kuin harkitusti olette ryhtyneet saadaksenne selvyyttä asiassa. Minä pidän selvänä, että tämän seikan täytyy herättää Teissä, paras herra, harrastusta, jota Te ette muutoin olisi voinut tuntea, — kuulla, että tutkimukset, joita Te olette alkaneet, ovat vastaiseksi jätetyt varmoihin käsiin. Olkaa levollinen tämän asian suhteen, herra Hartright, — minä, olen ottanut sen hoitaakseni."