"Te olette joka suhteessa paljon parempi neuvonantaja ja auttaja tässä tapauksessa, kuin minä voisin olla, herra Gilmore. Onko minun sopimatonta kysyä, kuinka aiotte menetellä."
"Sen verran kuin minä olen ennättänyt jotakin suunnitella, tahdon minä mielihyvällä ilmoittaa sen Teille, herra Hartright. Minä aion lähettää jäljennöksen kirjeestä ja selonteon tapahtumasta sir Percival Glyden asianajajalle Lontooseen, jonka hieman tunnen. Itse kirjeen pidätän minä täällä näyttääkseni sen sir Percivalille, niin pian kun hän tulee. Minä olen sen ohella ryhtynyt toimenpiteisiin ottaakseni selville molempain naisten matkan, sillä minä olen lähettänyt yhden herra Fairlien palvelijoista, luotettavan henkilön, rautatieasemalle tekemään tutkimuksia; miehellä on matkarahat ja ohjeensa ja tulee hänen seurata näitä naisia pitemmällekin, jos hän huomaa siitä jotakin etua olevan. Tämä on toistaiseksi kaikki, mitä voidaan tehdä, ennenkuin sir Percival tulee tänne maanantaina. Minä en vähintäkään epäile, ett'ei hän kernaasti antaisi jokaista selitystä, jota voidaan vaatia aatelis- ja kunnon mieheltä. Sir Percival on yleisen mielipiteen suosiossa, herrani — loistava asema, tahraton arvo-tunnen olevani aivan levollinen asian suotuisasta menosta, aivan levollinen, sen voin tyytyväisesti Teille vakuuttaa. Sellaiset tapaukset ovat varsin tavallisia — olen kokenut useampia elämäni aikana. Nimettömät kirjeet — säälittävät naiset — surullista, että sellaista voi tapahtua järjestetyssä yhteiskunnassa. Minä en kiellä, että tässä tapauksessa on muutamia erityisiä omituisuuksia, mutta asia on itsessään tavallinen — valitettavasti varsin tavallinen".
"Pelkään, herra Gilmore, että minun, ikävä kyllä, täytyy katsoa tätä asiaa eri tavalla".
"Aivan niin, niin, hyvä herra — aivan niin. Minä olen vanha mies ja katson asiaa käytännölliseltä kannalta. — Te olette nuori ja katsotte sitä romantilliselta kannalta. Älkäämme kiistelkö siitä, kumpi kanta on oikea. Minä elän ammattini takia taistelun ja juttujen ilmapiirissä, herra Hartright, ja tuntisin itseni tyytyväiseksi, jos minä selviäisin niistä yhtä helposti kuin tästä asiasta. Me odotamme tapausten kulkua — niin, me odotamme luonnollista ratkaisua. Hauska ja kaunis paikka tämä! — Hyvä metsästysmaa, arvatakseni? Ehkä ei — en usko minkään herra Fairlien alueen olevan rauhoitetun. Mutta kaunis paikka kaikissa tapauksissa ja rakastettava perhe. Te maalaatte, herra Hartright, luullakseni? Kaunis luonnonlahja. Mikä on teidän erikoisalanne?"
Me siirryimme nyt yleisiin keskusteluaineisiin — tai oikeammin sanoen herra Gilmore puhui ja minä kuuntelin, mitä hän sanoi. Ajatukseni olivat kumminkin kaukana hänestä ja siitä aineesta, josta hän pakisi niin kaunopuheisesti. Molempain viime tuntien yksinäinen vaellus oli vaikuttanut mieleeni — se oli herättänyt ajatuksen minussa kiiruhtaa matkaani Limmeridge-Housesta. Miksi minä viivyttäisin minuuttiakaan kauemmin, kuin oli tarpeellista, tuskaisia jäähyväisiäni tästä paikasta? Mitäpä palvelusta minulta enää vaadittaisiin? Minä en hyödyttänyt enää mitään viipymällä kauemmin Cumberlandissa, eikä mitään eri tuntia ollut minun pysähtymiseeni määrätty siinä suostumuksessa, jolla talon isäntä lyhensi sopimustani. — Miks'en niin ollen matkustaisi heti.
Päätin tehdä niin. Vielä oli muutamia tuntia jäljellä päivästä — minä en nähnyt mitään syytä, mikä estäisi minua palaamasta Lontooseen tänä iltapäivänä. Minä tein herra Gilmorelle ensimmäisen kohteliaan anteeksipyynnön, minkä keksin, ja palasin nopeasti sisään.
Matkalla huoneeseeni tapasin minä neiti Halcomben portaissa. Nopeista askeleistani ja muuttuneesta tavastani huomasi hän minun tehneen jonkun aavistamattoman päätöksen ja kysyi minulta, mitä oli tapahtunut.
Juuri niin, kuin tässä olen esittänyt matkani kiirehtimisen syyn, kerroin minä sen hänelle.
"Ei, ei", sanoi hän vakavasti ja sydämmellisesti, "jättäkää meidät ystävänä, aterioitkaa kanssamme vielä kerran. Jääkää syömään päivällistä kanssamme; jääkää auttamaan meitä viettämään viimeinen ilta niin hauskasti ja niin entisten iltojemme tapaisesti kuin mahdollista. Se on minun toivomukseni, rouva Veseyn toivomus ja" — hän epäili hieman, mutta lisäsi sitten — "Laurankin toivomus."
Lupasin jäädä. Jumala tietäköön, ett'en minä halunnut jättää edes jonkun surullisen vaikutuksen varjoakaan yhteenkään heistä!