Katsoin parhaaksi jäädä huoneeseeni, kunnes päivälliskello soi. Minä viivyin siis siellä, kunnes aika oli mennä alas.
Minä en ollut puhellut neiti Fairlien kanssa — en edes ollut nähnyt häntä koko päivänä. Meidän ensi kohtauksemme hänen salonkiin tultuaan oli yhtä kova koetus hänen kuin minunkin itsehillitsemiselleni. Hänkin oli koettanut parhaan mukaan valmistautua siihen, että viimeinen ilta tulisi muistoksi kauniista menneestä ajasta — tästä ajasta, joka ei koskaan palaisi. Hänellä oli päällään se puku, jota minä olin tavallisesti ihaillut enemmän kuin mitään muuta — tummansininen silkkihame, jota pitsit komeasti ja aistikkaasti reunustivat; hän tuli minua vastaan entisellä ystävyydellään ja ojensi kätensä minulle viattomasti ja luottavasti juuri kuin menneinä, onnellisina päivinä. Mutta käsi lepäsi vapisten ja kylmänä kädessäni, vaalealla poskella paloi tulipunainen pilkku, ja tämä sekä se heikko hymyily, jota hän väkisten koetti säilyttää huulillaan, mutta joka kumminkin hälveni pois minun silmätessäni hänen rakkaita piirteitään — kaikki tämä sanoi minulle, mikä taistelu hänen oli kestettävä säilyttääkseen näennäisen levollisuutensa Sydämmeni ei voinut rakastaa häntä enemmän, kuin se jo rakasti; tämä ainoastaan oli syynä siihen, ett'ei hän tällä hetkellä tullut rakkaammaksi kuin koskaan ennen.
Herra Gilmore oli meille suureksi avuksi. Hän oli erinomaisella tuulella ja johti keskustelua väsymättömän eloisasti. Neiti Halcombe auttoi häntä päättävästi, ja minä tein parhaani seuratakseni hänen esimerkkiänsä. Lempeät sinisilmät, joiden vähimmänkin ilmeen vaihdoksen minä niin hyvin olin oppinut tulkitsemaan, katsoivat rukoilevasta minuun, kun me istuuduimme pöytään. Auttakaa sisartani — näytti suloinen, levoton muoto sanovan — auttakaa sisartani, niin autatte minuakin.
Päivällinen kului, kaikista ulkonaisista merkeistä päättäen, rattoisasti. Kun naiset olivat nousseet pöydästä ja herra Gilmore ja minä jääneet yksin huoneeseen, kiinnitti uusi seikka huomiotamme ja soi minulle samalla tilaisuuden rauhoittua muutamain minuuttien tervetulleen ja tarpeellisen äänettömyyden aikana. Palvelija, joka oli lähetetty seuraamaan Anna Catherickin ja rouva Clementsin jälkiä, palasi ja kutsuttiin heti ruokasaliin tekemään selvää matkastaan.
"No hyvä", sanoi herra Gilmore, "mitä olet saanut selville?"
"Olen saanut selville sen, herra", vastasi mies "että molemmat naiset ottivat matkaliput tältä asemalta Carlisleen."
"Sinä matkustit luonnollisesti Carlisleen kuultuasi sen?"
"Kyllä, herra, mutta ikäväkseni täytyy minun sanoa, ett'en minä sen enempää saanut selkoa heidän matkastaan."
"Kysyitkö rautatieltä?"
"Kyllä, herra."