"Uskallan ehkä tehdä niin, koskapa on viimeinen ilta", vastasin minä.
Hän ei sanonut mitään, kiinnitti vain huomiotaan soittoon, tähän soittoon, jonka hän niin hyvin osasi ulkoa jo jota hän muinoisina päivinä oli monta, monta kertaa esittänyt nuoteitta. Minä tiesin vain, että hän oli kuullut sanani, että tiesi minun olevan vieressään, siitä, että minä näin, kuinka pieni punainen pilkku hänen minua lähinnä olevalla poskellaan katosi ja hänen kasvonsa tulivat aivan kalpeiksi.
"On varsin ikävää, että Teidän täytyy matkustaa pois", sanoi hän ja hänen äänensä aleni kuiskaukseksi, silmät katsoivat tiukemmin nuotteihin ja sormet lentelivät näppäimillä ihmeellisellä, kuumeentapaisella voimalla, jommoista en ennen ole hänellä huomannut.
"Minä muistan nämä ystävälliset sanat, neiti Fairlie, kauan sittenkin kuin huomispäivä on tullut ja mennyt."
Hänen poskensa vaalenivat vieläkin, ja hän käänsi päätänsä pois yhä enemmän minusta.
"Älkää puhuko huomispäivästä", sanoi hän. "Antakaa soiton puhua tänä iltana iloisempaa kieltä, kuin me voimme puhua."
Hänen huulensa vapisivat — heikko huokaus, jota hän turhaan koetti tukahduttaa, pääsi niiltä. Hänen sormensa harhailivat epävarmoina näppäimillä, hän löi väärän äänen, hämmentyi yhä enemmän koettaessaan oikaista erehdystään ja antoi tyytymättömänä vaipua kätensä polvelleen. Neiti Halcombe ja herra Gilmore katsoivat pelipöydästä, missä he olivat kiintyneet écartéta pelaamaan, hämmästyneinä ylös. Rouva Veseykin, joka uinaili nojatuolissaan, heräsi soiton lakattua ja kysyi, mitä oli tekeillä.
"Pelaattehan Te whistiä, herra Hartright?" kysyi neiti Halcombe silmäten merkitsevästi siihen paikkaan, jossa minä istuin.
Minä tiesin, mitä hän tarkoitti; minä tiesin, että hän oli oikeassa, ja nousin heti mennäkseni pelipöydän luo. Kun minä olin matkalla pianon luota, käänsi neiti Fairlie nuottikirjan lehteä ja kosketti näppäimiä taaskin varmemmalla kädellä.
"Minä tahdon soittaa sen", sanoi hän ja löi säveliä intohimoisella voimalla. "Minä tahdon soittaa sen viimeisenä iltana."