Hän liikahti levottomasti tuolilla — silmäsi sitten nopeasti ja vakavasti minuun ja sanoi:
"Jos niin tapahtuisi", kuiskasi hän "jos minä tulisin —"
"Jos Te tulette hänen puolisokseen", koetin minä auttaa häntä.
"Niin älkää hänen salliko erottaa minua Marianista", huudahti hän
odottamattomalla voiman purkauksella. "Ah, herra Gilmore, minä pyydän
Teitä tekemään lailliseksi oikeudeksi minulle, että saan pitää
Marianin luonani!"
Toisissa oloissa olisi minua kenties huvittanut saada laajoihin selittelyihini niin perin naisellinen vastaus. Mutta hänen äänessään ja katseessaan oli ilme, joka ei ainoastaan tukahduttanut minussa kaikkea hymyilemishalua, vaan herätti myöskin todellista huolta. Hänen sanansa — niin harvat kuin ne olivatkin — ilmaisivat, millä tuskaisella hellyydellä hän oli kiintynyt menneisyyteen, ja aavistivat pahaa tulevaisuudessa.
"Se voidaan tehdä ystävällisen suostumuksen kautta, että Marian Halcombe pysähtyy Teidän luoksenne", sanoin minä. "Te ymmärsitte varmaankin väärin kysymykseni. Minä puhuin Teidän omaisuudestanne ja siitä osuudesta, jota Te itse voitte hallita. Jos Te tultuanne täysikäiseksi tekisitte testamenttinne, niin kenelle joutuisivat silloin Teidän rahanne?"
"Marian on ollut sekä äitini että sisareni", sanoi tuo kiitollinen tyttö ja hänen silmänsä loistivat mielenliikutuksesta. "Voinko minä saada antaa kaikki Marianille?"
"Kyllä, miks'ei, rakas, nuori neitini", vastasin minä "Mutta muistakaa, mikä melkoinen summa se on. Olisiko Teidän toivomuksenne, että kaikki joutuisi neiti Halcombelle?"
Hän epäröi; punastus lehahti hänen poskillensa, ja käsi hiipi taasen pikku albumille.
"Ei, ei kaikkea", sanoi hän. "On toinenkin Marianin ohella —"