Hän vaikeni; poskensa punastui yhä enemmän, ja sormillaan löi hän jonkun pienemmän soittokappaleen tahtia, joka näytti tulleen hänen ajatuksiinsa.
"Te tarkoitatte jotakin toista perheen jäsentä paitsi neiti Halcombea", jatkoin minä huomatessani, ett'ei hän tahtonut puhua enempää.
Punastus levisi hänen otsaansa ja kaulaansa, ja hänen kätensä piti jäykästi kiinni kirjan kannesta.
"On toinen", sanoi hän vastaamatta viime sanoihini, vaikka hän varmaankin oli kuullut ne, "on joku toinen, joka voisi pitää arvossa sitä, että häntä on muistettu jos minä saan antaa jotakin. Sehän ei voisi tehdä mitään pahaa, kun minä olen kuollut?"
Hän vaikeni taasen. Hänen poskilleen levinnyt puna katosi yhtä nopeasti. Käsi, joka piti albumista kiinni, päästi sen ja lykkäsi pikku kirjan luotaan. Hän katsoi minuun hetkisen ja käänsi sitten päänsä pois. Hänen nenäliinansa putosi lattialle hänen muuttaessaan asentoa, ja nopeasti kätki hän kasvonsa käsiinsä.
Surullista! Muistin hänet mitä iloisimpana ja onnellisimpana lapsena, joka hymyili ja tanssi päivät läpeensä, ja nähdä nyt hänet, nuoruutensa ja kauneutensa parhaimmassa kukoistuksessa, niin suruisena niin murtuneena! —
Sen hämmennyksen aikana, jonka hän tuotti minulle unhotin minä menneet vuodet ja ne muutokset, jotka nämä vuodet olivat tuoneet suhteessamme toisiimme. Minä vedin tuolini lähemmäksi hänen tuoliaan, otin ylös nenäliinan matolta ja poistin hiljaa kädet hänen kasvoiltaan. "Älkää itkekö, rakas, nuori ystäväni", sanoin minä ja pyyhin kyyneleet kädelläni hänen silmistään, aivankuin hän olisi ollut sama pikku Laura Fairlie kuin 10 vuotta takaperin.
Tämä oli parhain tapa, millä minä voin rauhoittaa häntä. Hän laski päänsä olalleni ja hymyili lempeästi kyyneltensä keskeltä.
"Olen varsin pahoillani, ett'en voinut hillitä itseäni", sanoi hän teeskentelemättömästi. "Minä en ole voinut hyvin — olen viime aikoina tuntenut perinpohjaista heikkoutta ja hermostumista — usein itken minä tietämättä itsekään miksi. Mutta nyt olen taas parempi; nyt voin minä vastata Teidän kysymyksiinne, paras herra Gilmore, niin, sen voin minä todellakin tehdä."
"Ei, ei", minä vastasin, "pidämme asian kyllin käsiteltynä tällä kertaa. Te olette sanonut kyllin ollakseni oikeutettu tarkoin valvomaan Teidän etujanne — yksityiskohdista voimme me sopia toisella kertaa. Lopettakaamme asiat voidaksemme rauhassa puhella jostakin muusta."