"Te taidatte hieman tietää, kuinka minä olen elänyt tällä paikkakunnalla ja mitä minä olen täällä tehnyt, hyvä herrani — mikä olikaan Teidän nimenne?" jatkoi hän. "Minun mieleni tekee sanoa Teille se, ennenkun minä soitan ja ajatan Teidät ulos. Minä tulin tänne vieteltynä naisena. Minä tulin, maineeni riistettynä, ja päätin voittaa sen jälleen. Vuosi vuodeltaan olen minä taistellut sen takia — ja minä olen voittanut takaisin sen. Kunniallisesti ja avoimesti olen minä taistellut yhteiskuntamme kunnioitettuja jäseniä vastaan heidän omalla pohjallansa. Jos he sanovat nyt jotakin minua vastaan saavat he tehdä sen hiljaisuudessa, he eivät voi, he eivät uskalla sanoa sitä suoraan. Minä seison liian korkealla ja kyllin varmasti tässä kaupungissa voidaksenne ylettää minuun. Kirkkoherra kumartaa minulle. Ahaa! Te ette ottanut laskuun mitään sellaista tullessanne tänne. Menkää kirkkoon ja hankkikaa tietoja minusta — ja Te saatte tietää, että rouva Catherickillä on paikkansa siellä, hänellä yhtä hyvin kuin jollakin toisella, ja että hän maksaa veronsa oikeaan aikaan. Menkää raastupaan. Siellä on anomus, anomus jonka ovat allekirjoittaneet kaikki kaupungin arvossa pidetyt asukkaat, luvan myöntämistä vastaan eräälle sirkukselle, mikä turmelisi meidän tapamme, niin, meidän tapamme. Minä kirjoitin nimeni alle tänä aamuna. Menkää kirjakauppaan. Kirkkoherran keskiviikkoluennot vanhurskauttamisesta uskon kautta ovat ilmoitetut tilattaviksi. Minun nimeni on myöskin listalla. Tohtorinrouva antoi viime kerralla kolehdissa köyhille shillingin — minä panin puoli kruunua. Kirkon isäntä Sovard, joka kulki ympäri lautanen kädessään, kumarsi minulle. Kymmenen vuotta sitten sanoi hän apteekkari Pegrumille, että minut pitäisi piiskalla ajaa ulos kaupungista. Elääkö Teidän äitinne? Onko hänellä kauniimpi raamattu pöydällään kuin minulla? Onko hän paremmassa suhteessa kaupunkilaisiin kuin minä? Onko hän koskaan elänyt yli tulojensa? Minä en ole. Ahaa, kas tuossa tulee kirkkoherra, käyden yli torin! Katsokaa, herra — mikä Teidän nimenne onkaan? — katsokaa nyt, jos Teitä huvittaa."
Hän hypähti ylös nuoren naisen notkeudella, meni ikkunan luo, viipyi siinä, kunnes pappi meni ohi, ja tervehti juhlallisella arvokkaisuudella häntä. Pappi nosti kohteliaasti hattua ja kulki edelleen. Rouva Catherick istuutui taasen ja katsoi minua ilkeämmällä ivalla kuin koskaan ennen.
"Näettekö!" sanoi hän. "Sopiiko tuollaista mielestänne tehdä maineensa kadottaneelle naiselle? Miten luulette nyt suunnitelmanne onnistuvan?"
Se kummallinen keino, jonka hän valitsi puolustaakseen itseään, hänen varsin omituinen yrityksensä osoittaa tällä esimerkillä, mitä arvonantoa hän nautti kaupungissa oli niin ällistyttänyt minua, että minä kuuntelin häntä vaiti ja hämmästyneenä. Siitä huolimatta olin minä lujasti päättänyt saattaa hänet hämmennyksiin. Jos hänen raju kiihkeytensä oli kerran murtanut ne siteet, joilla hän oli sen hillinnyt, ja leimunnut minua vastaan, niin olisihan mahdollista, että hänen huuliltaan pääsisi sellaisia lausuntoja, jotka valaisisivat tutkittavakseni ottamaani asiaa:
"Miten luulette nyt suunnitelmanne onnistuvan?" toisti hän vielä kerran.
"Aivan niin, kuin tänne tullessani uskoin", vastasin minä. "Minä en epäile sitä varmaa asemaa, jonka Te olette voittanut tässä kaupungissa, eikä minun aikomukseni ole järkyttää sitä, vaikka minä voisinkin sen tehdä. Minä tulin tänne, koska varmasti tiesin: sir Percival Glyden olevan Teidän vihamiehenne samoinkuin minunkin. Jos minä vihaan häntä, niin vihaatte Tekin. Te voitte kieltää sen, jos Teitä miellyttää; Te voitte epäillä minua niin paljon kuin tahdotte; Te voitte olla minuun kuinka suuttunut tahansa — on kumminkin totta, että koko Englannin kaikista naisista olette Te — jos Teillä on jotakin tunnetta kärsimänne johdosta — se, joka auttaa minua musertamaan tämän miehen."
"Musertakaa hänet itse", sanoi hän — "tulkaa sitten takaisin kuulemaan, mitä minä silloin sanon."
Hän lausui nämä sanat aivan samoin, kuin hän oli puhunut koko ajan — nopeaan, uhmaavasti, kostavasti. Minä olin lietsonut käärmemäisen, vuosien pitkän vihan salaisessa pesässään — mutta vain minuutiksi. Kuin väijyvä, myrkyllinen kyykäärme hyökkäsi se minua vastaan — hänen kiivaasti kumartuessaan sitä paikkaa kohden, jossa minä istuin. — Kuin väijyvä, myrkyllinen elukka hävisi se minun nähteni — kun hän seuraavassa silmänräpäyksessä istui yhtä jäykkänä ja suorana tuolillaan.
"Te ette tahdo luottaa minuun?" kysyin minä.
"En."