"Tunnen itseni sanomattoman vahvistuneeksi", huomautti hän. "Eleonor, oiva puolisoni, onko kaikki valmis siellä ylhäällä? Hyvä. Pieni sälytykseni täällä on tehty 10 minuuttiin — toisen 10 minuutin kuluttua olen minä matkapuvussa. Mitä muuta on vielä tehtävänä, ennenkun asiamieheni tulee?" Hän katsoi ympäri huonetta ja huomasi valkorottien häkin. "Ah!" huudahti hän, "viimeinen syvä isku sydämmeeni on vielä jäljellä. Viattomat pienokaiseni, rakkaat lapseni! Mitä pitää minun tehdä teidän kanssanne? Nykyään ei meillä ole mitään kotia — me matkustamme alinomaa, kuta vähemmän matkatavaraa, sitä parempi. Papukaijani, kanarialintuni ja pikkurottani — kuka rakastaa ja hoitaa heitä, kun heidän hyvä pappansa on poissa."
Hän käveli edestakaisin huoneessa vaipuneena syviin ajatuksiin. Hän ei ollut tuntenut mitään epävarmuutta kirjoittaessaan tunnustustaan. Mutta kysymyksessä, mihin hän sijoittaisi lemmikkinsä, oli hän nähtävästi levoton ja huolestunut. Pitkään mietittyään istuutui hän jälleen kirjoituspöytänsä ääreen.
"Sainpa oivan ajatuksen!" huudahti hän. "Minä lahjoitan kanarialintuni ja papukaijani tälle suurelle pääkaupungille — asiamieheni saa minun nimessäni lahjoittaa ne Lontoon eläintarhalle. Kyhään heti lahjoituskirjan."
Hän alkoi kirjoittaa, toistaen ääneensä, mitä kirjoitti.
Ensiksi: Kirjavahöyhenisin kakadora, mitä jokainen katselija, jolla on makua, on ihaillut. Toiseksi: Verrattoman eloisat ja ymmärtäväiset kanarialinnut, jotka ovat kyllin arvokkaat Edenin puutarhaan — siis myöskin arvokkaat Regents-Parkin puutarhaan. Lahjaksi Englannin eläintieteellisiin kokoelmiin antaa
Fosco.
Kynä rapisi taasen ja nimi sai tarpeellisen kiemuransa.
"Mieheni! Et ole luetellut valkorottia", sanoi rouva Fosco.
Kreivi poistui pöydän luota, tarttui häntä käteen ja painoi sen sydäntään vasten.
"Eleonor", sanoi hän juhlallisesti, "kaikella ihmisvoimalla on rajansa. Minun rajani on kirjoitettu tähän lahja kirjeeseen. En voi erota valkorotistani. Kärsi minua enkelini ja ota ne, muuttaaksesi ne matkahäkkiinsä."