Koko elämä, äkkiä muuttuneena — koko sen päämäärä uudestaan luotuna; sen toiveet ja pelot sen taistelut, harrastukset ja uhraukset — kaikki tämä samalla kertaa ja ainaiseksi saatettuna uudelle radalle — kas siinä se näköala, joka nyt avautuu minulle aivankuin avarana maisemana, mikä kerrassaan leviää hämmästyneen silmämme eteen kuin vuorenharjalta. Lopetin kertomukseni hiljaisessa varjokkaassa laaksossa Limmeridgen kirkon luona; palaan siihen viikkoa myöhemmin erään Lontoon kadun hälinässä ja kolinassa.
Eräässä talossa tämän kadun varrella, talossa, joka on väkirikkaassa, mutta köyhässä kaupunginosassa ja jonka pohjakerroksessa on pikku puoti aikakauskirjojen ja sanomalehtien myyntiä varten, on ensi ja toisessa kerroksessa yksinkertaisia kalustettuja huoneita vuokrattavana.
Minä olen tekonimellä vuokrannut nämä molemmat kerrokset. Ylemmässä kerroksessa asun minä itse ja siinä on minun työ- ja makuuhuoneeni. Alikerroksessa asuu, omistaen saman lainatun nimen kuin minäkin, kaksi naista, jotka ilmoitetaan olevan minun sisariani. Minä ansaitsen leipäni piirustamalla ja kaivertamalla puuhun kuvalehtiä varten ja sisarieni mainitaan auttavan elantoamme tekemällä käsitöitä. Köyhä asuntomme, vaatimaton ammattimme, otettu sukulaisuutemme ja nimemme on yksinomaan tarkotettu keinoksi kätkemään meitä tässä kamalan suuressa Lontoossa. Meitä ei lueta enää niihin ihmisiin, joiden nimet ovat tunnetut ja arvossapidetyt. Minä olen tuntematon, huomaamaton mies, jolla ei ole suosittajaa eikä mahtavia ystäviä.
Marian Halcombe ei ole mitään muuta nyt kuin minun vanhempi sisareni, joka omin käsin huolehtii kaikesta, mitä me tarvitsemme kodissamme. Me molemmat olemme muinoisten ystäviemme silmissä narreja ja rohkeita pettureita ja meitä katsotaan mielipuolen Anna Catherickin rikostovereiksi hänen vaatiessaan lady Glyde-vainajan nimeä, yhteiskunnallista asemaa ja personallisuutta.
Sellainen on meidän asemamme. Tässä muuttuneessa tilassa täytyy meidän kaiken kolmen tästä lähtien näkyä tämän kertomuksen monella tulevalla lehdellä.
Järjen ja lain katsantokannan mukaan, sukulaisten ja ystäväin todistuksen mukaan, jokaisen sivistyneessä yhteiskunnassa huomioon otetun muodollisuuden mukaan oli "Laura, lady Glyde" haudattu äitinsä viereen Limmeridgen hautausmaahan. Philip Fairlien tytär ja sir Percival Glyden puoliso eli vielä sisarensa ja minun tieteni, mutta koko muulle maailmalle oli hän kuollut. Kuollut sedällensä, joka oli kieltänyt hänet, kuollut talon palvelijakunnalle, jotka eivät luulleet tuntevansa jälleen häntä, kuollut laillisille virastoille, jotka olivat jättäneet hänen omaisuutensa hänen miehelleen ja tädilleen, kuollut minun äidilleni ja sisarelleni, joiden mielestä minä seikkailijattaren nenästä vetämänä olin joutunut petoksen uhriksi, sanalla sanoen: todellisesti, siveellisesti, laillisesti — kuollut.
Ja kumminkin elävä! Eläen köyhänä ja hyljättynä köyhä piirustuksen opettaja ainoana taistelijanaan voittaakseen hänelle takaisin sen paikan, joka oli hänen tässä elävien olentojen maailmassa.
Tunsinko minä koskaan hetkisenkään epäilyä muistaessani Anna Catherickin yhdennäköisyyden hänen kanssaan siitä lähtien, kun hän ensin kohotti harson kasvoiltaan? En, en epäilyksen varjoakaan siitä silmänräpäyksestä alkaen, jolloin minä taaskin näin hänen piirteensä sen hautakirjotuksen ääressä, joka ilmoitti hänet kuolleeksi.
Ennenkun aurinko oli laskenut, ennenkun viimeinen vilahdus siitä kodista, joka nyt oli suljettu häneltä, oli kadonnut näkyvistämme, olimme molemmat palauttaneet mieleemme ne jäähyväissanat, jotka minä lausuin erotessamme Limmeridge-Housesta, minä toistanut ja hän muistanut ne. "Jos jolloinkin se aika tulee, jolloin koko sieluni ja sydämmeni rajaton kiintymys voi tuottaa Teille silmänräpäyksenkään onnen tai säästää Teiltä silmänräpäyksenkään surun, niin tahdotteko silloin muistaa köyhää piirustuksenopettajaa?" Hän, joka nyt muisti niin vähän viime aikain hirmuisia onnettomuuksia, muisti uskollisesti nämä sanat ja laski viattomalla luottamuksella pääraukkansa sen miehen rintaa vasten, joka oli lausunut ne. Siinä silmänräpäyksessä, kun hän mainitsi minua nimeltäni ja sanoi: "He ovat koettaneet saada minun unhottamaan kaikki, Walter; mutta minä muistan Marianin ja minä muistan sinut" — annoin minä — joka jo ennen olin antanut hänelle rakkauteni — elämänikin hänelle ja kiitin Jumalaa, että minulla oli oikeus antaa se.
Niin, tämä aika oli tullut. Kaukaisesta maasta, monen tuhannen peninkulman takaa, kautta metsien ja erämaiden, joissa moni minua vahvempi seuraajani oli viereltäni sortunut, kautta kolmenkertaisen kuolemanvaaran ja kolmenkertaisen pelastuksen, oli se käsi, joka johtaa ihmisiä tulevaisuuden pimeällä tiellä, johdattanut minuakin tähän hetkeen. Hänen ollessaan hyljättynä ja pois sysättynä, kovin koeteltuna ja surullisesta muuttuneena rapistuneen kauneuden ja heikontuneen ajatuskyvyn tähden, hänen menetettyään yhteiskunnallisen asemansa, vieläpä oikeutensa lukeutua elävien joukkoon — voin minä nyt ilman vähintäkään moitetta laskea sieluni ja sydämmeni rajattoman kiintymyksen, kuten minä kerran olin luvannut, Lauran jalkoihin. Sillä oikeudella, jonka onnettomuus ja turvattomuus antavat, oli hän nyt vihdoinkin minun! Minun, turvatakseni, tukeakseni, hellästi hoitaakseni ja hankkiakseni hänelle hyvityksen. Minun, rakastaakseni ja kunnioittaakseni häntä sekä isänä, että veljenä. Minun, saattaakseni hänet taaskin oikeuksiinsa, kärsien naaroja ja uhrauksia — toivottomasti taistellen arvoa ja valtaa, sitkeästi kamppaillen hyvin asestettua petosta ja näennäistä laillista perintöoikeutta vastaan; ja kaikki tämä silloin kun maineeni oli kärsinyt, ystäväni hävinneet ja koko elämäni yhäti oli vaarassa.