Hän pääsi heti omistajan puheille.
Ensin näytti omistaja panevan lujasti sitä vastaan, että hän saisi kohdata sairasta. Mutta hän näytti hänelle kreivi Foscon kirjeen — sanoi hänelle olevansa se "neiti Halcombe", joka siinä mainittiin, ja lisäksi lady Glyde vainajan läheinen sukulainen, niin että hän perhettä koskevista syistä luonnollisesti halusi itse ottaa selvän, mihin määrään Anna Catherickin hämmennys ulottui hänen sisarensa suhteen, ja siitä seurasi, että mielisairaalan omistaja muutti ääntänsä ja esiintymistänsä eikä enää mitään väitellyt vastaan. Luultavasti ajatteli hän, että jatkettu kieltäminen sellaisissa olosuhteissa ei olisi ainoastaan epäkohteliaisuus, vaan voitaisiin selittää siten, että sairaala ei ollut sellaisessa kunnossa, mikä voisi sietää lähempää tarkastelua.
Kaikesta päättäen ei tämä mies ollut liitossa sir Percivalin ja kreivin kanssa. Tätä todisti varmasti se seikka, että hän myönsi neiti Halcomben kohdata hoidokastansa, ja hänen kohteliaisuutensa antaa tietoja.
Keskustellessa ilmoitti hän esimerkiksi neiti Halcombelle, että Anna Catherick oli tuotu uudelleen hänen luokseen kreivi Foscon antamilla asianomaisilla määräyksillä ja todistuksilla heinäkuun 27 päivänä, joihin kreivi oli tuonut kirjeenkin sir Percivalilta, tarpeellisine selityksineen ja neuvoineen.
Mielisairaalan omistaja, saadessaan takaisin entisen sairaansa, myönsi huomanneensa hänessä muutamia merkillisiä eroavaisuuksia entiseen verraten. Sellaisia muutoksia oli hän tosin ennenkin huomannut sairaissaan monivuotisen kokemuksensa aikana mielisairaalan lääkärinä. Mielipuolet olivat usein jonkun aikaa niinhyvin ulkonäöltään kuin sisäiseltä olemukseltaan varsin erilaisia. Sairauden asteettainen lisäytyminen ja vähentyminen vaikuttaa usein ulkonäköön ja esiintymiseen, ja näin oli erittäinkin laita Anna Catherickin kanssa, jonka mielipuolisuus kuvastui hänen esiintymisessään ja lausunnoissaan. Mutta kumminkin oli hän aika ajoittain pulassa sairaansa erinäisten muutoksien kanssa ennen hänen pakoaan ja hänen palaamisensa jälkeen — ne olivat kuitenkin liian hienoja, että niitä voitaisiin kuvata. Luonnollisesti ei hän tahtonut päättää, että hän olisi erilainen pituuteensa, vartaloonsa tai hiusten ja silmien väriin nähden; muutos oli pikemmin jotain, minkä hän tunsi, kuin jotain, minkä hän näki. Sanalla sanoen: — tämä seikka oli hänelle ollut arvoitus alusta alkaen ja tuli siksi yhä enemmän.
Mutta tämä keskustelu ei voinut edes osaksikaan valmistaa neiti Halcombea siihen, mitä tuli tapahtumaan. Se vaikutti kumminkin varsin voimakkaasti häneen, ja hän tunsi sellaista mielenliikutusta, että hän vasta hetkisen kuluttua voi seurata lääkäriä siihen osaan rakennusta, jossa sairaat säilytettiin.
Kysyttäessä saatiin tietää, että luuloteltu Anna Catherick oli tällä hetkellä ulkona hankkiakseen itselleen jotain liikuntoa laitokselle kuuluvalla kävelypaikalla. Eräs hoitajatar tarjoutui saattamaan neiti Halcombea sinne, ja lääkäri pysähtyi muutamiksi minuuteiksi, koska muudan sairas kaipasi hänen tarkastustansa, minkä jälkeen hän taas aikoi etsiä vieraansa puistosta.
Hoitajatar saattoi neiti Halcomben kaukaiselle, sievästi järjestetylle, varjokkaalle kävelypaikalle, ja katsottuaan ympärilleen poikkesi hän polulle, jota molemmin puolin varjostivat korkeat pensaskasvit. Jonkun matkan päässä lähestyi hitaasti kaksi naista. Hoitajatar osoitti heitä ja lausui: "Tuossa tulevat Anna Catherick ja hänen hoitajattarensa, joka vastaa kaikkiin haluamiinne kysymyksiinne." Näin sanoen läksi hoitajatar pois ryhtyäkseen tavalliseen tehtäväänsä.
Neiti Halcombe lähestyi puoleltansa ja molemmat toiset omaltansa. Kun he olivat toisiansa aivan lähellä, pysähtyi toinen heistä silmänräpäykseksi, katsoi hartaan innokkaasti äskentullutta vierasta, riistäytyi irti saattajastaan ja heittäytyi neiti Halcomben syliin.
Samana hetkenä tunsi neiti Halcombe sisarensa — tunsi kuolleen ja kuitenkin elävän! —