Tästä hetkestä lähtien näyttivät hänen muistelmansa olevan sekaisin, hajanaisia ja vaikeita sovittaa tosioloihin.
Hänen oma uskonsa oli, että hän myöhemmin illalla oli tullut tajuihinsa, että hän sittemmin oli poistunut tästä talosta, että hän — Blackwater-Parkissa tekemänsä päätöksen mukaan — meni rouva Veseyn luo, että hän siellä joi teetä ja oli yötä. Hän oli aivan kykenemätön sanomaan miten, milloin, tai kenen seurassa hän oli poistunut siitä talosta, johon kreivi Fosco oli vienyt hänet. Mutta hän päätteli edelleenkin olleensa rouva Veseyn luona ja, mikä merkillisempää, oli rouva Rubelle ollut auttamassa häntä riisuutumaan ja panemaan levolle! Hän ei voinut muistaa, mitä hän oli puhunut rouva Veseyn luona eikä ketä henkilöitä hän oli siellä nähnyt lukuunottamatta tätä rouvaa eikä sitä, miksi rouva Rubelle piti olla mukana auttamassa häntä.
Vielä epävarmempaa ja hämärämpää oli se, mitä tapahtui huomisaamuna.
Hän muisteli epämääräisesti ajaneensa pois — mihin aikaan, ei hän voinut sanoa — kreivi Foscon kanssa — ja rouva Rubelle taaskin seuraajana. Mutta milloin ja miten hän poistui rouva Veseyn luota, sitä hän ei voinut sanoa; ei hän tiennyt sitäkään, mille suunnalle hän ajoi, missä hän laskeusi vaunuista tai olivatko kreivi ja rouva Rubelle mukana koko matkan. Tämä hänen surullinen kertomuksensa osa on täysin pimeä. Hän ei muistanut vähääkään, ei käsittänyt vähääkään, oliko yksi vai useampia päiviä kulunut — kunnes hän äkkiä tuli tietoihinsa oudossa paikassa ja naisten ympäröimänä, jotka kaikki olivat hänelle vieraita.
Se oli mielisairaala. Siellä vasta kuuli hän itseään kutsuttavan Anna Catherickiksi, ja siellä — tämän viekkaan salahankkeen viimeinen huomattava seikka — huomasi hän olevansa puettu Anna Catherickin vaatteisiin. Ensi iltana oli hoitajatar näyttänyt hänelle joka vaatekappaleen nimikirjoitusta, sitä mukaa kuin hän oli riisuttu, ja lausunut hänelle, vaikk'ei vihaisesti eikä tylysti: "Älkää väsyttäkö meitä enempää uskottelemalla, että Te olisitte lady Glyde — hän on kuollut ja haudattu ja Te elätte. Kas tässä on Teidän oikea nimenne selvään kirjoitettuna merkkausmusteella ja sama nimikirjoitus on kaikissa muissakin Teidän kapineissanne, jotka me olemme ottaneet säilöön viime näkemästämme — Anna Catherick!" — Ja nimi oli aivan oikein siinä, kun neiti Halcombe katseli sisarensa vaatteita illalla heidän palattuaan Limmeridge-Houseen.
Nämä olivat ne tiedot — kaikki epävarmoja ja ristiriitaisia — jotka voitiin lady Glydeltä saada matkalla Cumberlandiin. Neiti Halcombe ei halunnut kiusata häntä kyselemällä hänen oloaan mielisairaalassa; hänen mielensä oli liian heikko sietääkseen vielä tämän ajan muistelemista. Lääkäriltä oli neiti Halcombe saanut tietää, että lady Glyde oli otettu sairaalaan heinäkuun 27 päivänä. Tästä päivästä lokakuun 15 päivään, jolloin hän pakeni, oli hän ollut suljettuna; että hän oli Anna Catherick, oli tällä aikaa kovasti väitetty, ja että hän olisi täysjärkinen, oli ensi päivästä viimeiseen varmasti kielletty.
Arempi luonne olisi kärsinyt sellaisesta piinaamisesta. Ei yksikään mies olisi kestänyt sitä vahingoittumatta.
Heidän saapuessaan lokakuun 15 päivänä Limmeridgeen oli myöhäinen ilta, ja neiti Halcombe päätti vasta seuraavana päivänä uskaltaa väittää, että lady Glyde vielä eli.
Heti aamulla läksi hän herra Fairlien huoneeseen ja otettuaan tarkkaan huomioon kaikki mahdolliset varovaisuustoimenpiteet ja valmistukset, sanoi hän hänelle vihdoin, mitä oli tapahtunut. Niin pian kun herra Fairlien ensi hämmästys ja kauhistus oli ehtinyt asettua, selitti hän suuttuneena, että neiti Halcombe oli antanut Anna Catherickin pettää itsensä. Hän viittasi kreivi Foscon kirjeeseen ja siihen, mitä neiti Halcombe itse oli kertonut hänelle henkilöllisestä yhdennäköisyydestä Anna Catherickin ja hänen veljensä tytär-vainajan välillä, ja kielsi lujasti edes minuutiksikaan päästämästä huoneeseensa hullua naista, jonka tuominenkin hänen taloonsa oli häpeä ja loukkaus.
Neiti Halcombe poistui huoneesta, mutta päätti, kun hänen suuttumuksensa ensi kiivaus oli ehtinyt talttua, että herra Fairlie saisi nähdä veljentyttärensä, johon hän puhtaan ihmisyydenkin kannalta oli velvollinen, ennenkun hän sulkisi ovensa häneltä. Hän otti siis lady Glyden mukaansa hänen huoneeseensa. Kamaripalvelija koetti estää heitä pääsemästä sisään, mutta neiti Halcombe ei sallinut ehkäistä itseänsä, vaan raivasi tiensä herra Fairlien luo, saattaen kädestä sisartaan.