Se kohtaus, joka nyt seurasi, oli liian kiusallinen kuvattavaksi. — Neiti Halcombe kärsi ajatellessaan sitä. Olkoon kylliksi sanottu, että herra Fairlie mitä varmimmin sanoin selitti, ett'ei hän tuntenut sitä naista, joka oli tuotu hänen huoneeseensa, ett'ei hän hänen ulkomuodostaan huomannut vähintäkään piirrettä, joka olisi saattanut hänet epäilemään, ett'ei hänen veljentyttärensä maannut haudattuna Limmeridgen kirkkomaassa, ja että hän pyytäisi lain apua, ellei tuo nainen ennen päivän päättymistä olisi poissa hänen talostaan.
Joskin katsoo herra Fairlien itsekästä välinpitämättömyyttä ja tunteen puutetta mustimmassa valossaan, niin oli kumminkin mahdotonta uskoa hänen voivan olla siihen määrään halpamielisen, että hän olisi tuntenut, mutta röyhkeästi kieltänyt veljensä lapsen. Oikein ja viisaasti otaksui neiti Halcombe, että hämmästys oli sotkenut hänen arvostelukykynsä. Mutta kun hän vetosi talon palvelijakuntaan ja huomasi, kuinka sekin oli — lievimmin sanoen — epävarma, oliko se nainen, jonka he näkivät, todellakin heidän entinen nuori emäntänsä vai Anna Catherick, jonka yhdennäköisyydestä hänen kanssaan he kaikki olivat kuulleet puhuttavan — silloin oli se surullinen seikka kieltämätön, että lady Glyden ulkomuoto ja persoonallisuus oli kärsimyksen ja pitkällisen mielisairaalassa olon takia muuttunut paljon enemmän, kuin neiti Halcombe oli ensin luullut. Ilkeä rikos voi siis uhmata paljastamista yksin siinä kodissakin, jossa hän oli syntynyt — niiden ihmisten joukossa, jotka vuosien kuluessa olivat nähneet hänet päivittäin.
Mutta vielä ei ollut kaikki toivo lopussa.
Lady Glyden kamarineitoa, Fannyä, joka nyt sattumalta oli poissa, odotettiin Limmeridgeen parin päivän kuluttua, ja luultavasti hän tuntisi emäntänsä, jonka kanssa hän oli ollut enemmän yhdessä ja joka häneen oli paljon enemmän kiintynyt kuin muihin palvelijoihin. Myöskin olisi lady Glyde salaa voinut jäädä taloon tai kylään, kunnes hänen terveytensä olisi palannut ja mielensä rauhoittunut. Hän voisi silloin varmasti esittää tapahtumia ja henkilöitä entisestä elämästään. Ja tällä tavoin tulisi totuus ajan pitkään näytetyksi hänen omain sanainsa paljon varmemmalla todistuksella.
Mutta ne olosuhteet, joissa hän oli voittanut vapautensa, tekivät tämän keinon aivan yksinkertaisesti toteuttamattomaksi. Vaino mielisairaalasta, vaikkakin hetkiseksi suunnattuna Hampshireen, suunnattaisiin sen jälkeen varmaan Cumberlandiin. Ja ne henkilöt, joiden tehtäväksi oli annettu ottaa kiinni pakolainen, voisivat muutamissa tunneissa olla Limmeridge-Housessa, ja nykyisessä mielentilassaan ollen käyttäisi herra Fairlie varmaankin vaikutustaan ja voimaansa auttaakseen heitä. Siksi täytyi neiti Halcomben sillä hetkellä luopua kaikista yrityksistä hankkia sisarelleen oikeuttaan ja viedä heti hänet pois paikasta, joka nyt oli vaarallisin hänen turvallisuudelleen — hänen omasta kotipaikastaan.
Oli viisainta heti palata Lontooseen.
Suuressa kaupungissa katoaisivat kaikki jäljet heistä pian ja varmimmin. Ei mitään valmistuksia ollut tarpeen — ei ystävällistä sanaa jäähyväisiksi kenenkään kanssa vaihdettavana. Tämän muistettavan päivän iltapuolella, lokakuun 16 päivänä, läksivät sisarukset matkallensa maailmaan ja käänsivät ainaiseksi selkänsä Limmeridge-Houselle.
He olivat ehtineet hautausmaan yläpuolella olevalle kukkulalle, kun lady Glyde toivoi saada kääntyä vielä kerran katsomaan äitinsä hautaa. Neiti Halcombe pyysi hänen luopumaan aikomuksestaan, mutta tässä tapauksessa näytti se olevan järkähtämätön. Hän oli taipumaton. Hänen väsyneet silmänsä hehkuivat kerrassaan aavistamatonta tulta ja loistivat kirkkaasti harson läpi; hänen laihtuneet sormensa puristivat joka silmänräpäys sisarensa käsivartta, jolla ne siihen asti niin välinpitämättömästi olivat levänneet. Sielun syvyydessä olen minä vakuutettu, että Jumalan käsi johdatti heidät takaisin ja että sallimus oli valinnut viattomimman ja kovimman koetellun luoduista olennoista näkemään tämän käden.
He palasivat hautausmaalle, ja siten ratkaistiin tulevaisuutemme kohtalo.