Tällainen oli kertomus menneestä ajasta — ainakin mikäli me silloin tunsimme sitä.
Minä tein heti johtopäätökseni. Ennen kaikkea huomasin minä vaikkakin hämärästi, millainen tämä salahanke oli ollut, kuinka sopivia tilaisuuksia ja erinäisiä olosuhteita oli käytetty hyväksi panna rankaisematta toimeen tämä rohkea rikos. Kun kaikki yksityiskohdat olivat minulle vielä tuntemattomia, huomasin minä täysin selvästi, kuinka oli käytetty hyväksi valkopukuisen naisen ja lady Glyden yhdennäköisyyttä. Oli selvää, että Anna Catherick oli viety kreivi Foscon taloon lady Glydenä ja lady Glyde joutunut vainajan sijaan mielisairaalaan. Tämä vaihdos oli niin taitavasti suoritettu, että viattomatkin henkilöt — kaikella varmuudella lääkäri, molemmat palvelijat ja luultavasti mielisairaalan omistajakin — olivat tietämättään joutuneet rikostovereiksi tässä petoksessa.
Meidän ei luonnollisesti ollut odotettavana mitään sääliä kreivi Foscolta ja sir Percival Glydeltä. Lady Glyden häviämisen kautta saivat he kolmenkymmenentuhannen punnan voiton — kaksikymmentätuhatta viimemainitulle, kymmenentuhatta edelliselle vaimonsa myötäjäisinä. Tämän seikan ja halun takia peittää rikoksensa eivät he varmaankaan olisi uhraamatta mitä tahansa eivätkä koettamatta mitä petosta tahansa saadakseen tietää, missä heidän uhrinsa piili, ja riistääkseen hänet ainoilta ystäviltään maailmassa — neiti Halcombelta ja minulta.
Tämän vakavan vaaran pelko — vaaran, joka joka päivä ja tunti voi lähetä meitä — määräsi yksinomaan vaalini, kun minun piti hakea tuleva asuntomme. Minä valitsin sen kauimpaa Lontoon itäosasta, jossa vähin määrä työttömiä ja uteliaita ihmisiä oli tavattavana kaduilla — minä valitsin sen köyhästä ja väkirikkaasta osasta — sillä kuta kovempi on taistelu elämän ylläpidosta, sitä vähemmän on aikaa tarkastaa niitä outoja ihmisiä, jotka mahdollisesti hakevat kodin itselleen heidän keskuudessaan. Nämä olivat ne suuret edut, joita minä tarkoitin; mutta asuntopaikkamme oli meille hyödyksi toisessakin ja tuskin vähemmän tärkeässä tapauksessa. Me voimme täällä elää; helposti sillä, mitä me työllämme ansaitsimme, ja säästääkin monen shillingin asiamme voittamiseksi — tämän oikean asian, joka minulla nyt ja alati oli vakavasti mielessä.
Viikon kuluessa olimme Marian Halcombe ja minä tehneet ja toteuttaneet suunnitelman uutta elämäämme varten. Talossa ei ollut muita vuokralaisia kuin me, ja me voimme huomaamatta tulla ja mennä ulos. Minä järjestin niin — ainakin nykyisin — ett'ei Marianin ja Lauran tarvitseisi poistua ilman, ett'en minä olmi heidän matkassaan, ja ett'eivät he minun poissa-ollessani millään ehdolla saisi vastaanottaa ketään vierasta henkilöä. Tämän sopimuksen tehtyä menin minä erään ystävän luo, jonka olin entisinä aikoina tuntenut — erään puunpiirtäjän luo, jolla oli runsaasti työtä — hakemaan tointa ja sanoin hänelle, että minulla oli omat syyni pysyä tuntemattomana.
Hän tuli siihen käsitykseen, että minä olin velkautunut, ilmoitti osanottonsa ja lupasi tehdä voitavansa auttaakseen minua. Annoin hänen olla erehdyttävässä luulossaan ja otin vastaan sen työn, minkä hän tahtoi antaa minulle. Hän tiesi voivansa luottaa minun kokemukseeni ja taitooni, ja vaikka tuloni olivat varsin pienet, riittivät ne kumminkin meidän vähäisiin elintarpeisiimme.
Niin pian kun me olimme ehtineet kokea tämän, panimme Marian Halcombe ja minä yhteen varamme — hän kahden- ja kolmensadan punnan välille, minä melkein yhtä paljon. Yhteensä oli meillä yli neljäsataa puntaa. Minä panin tuon pienen pääoman pankkiin käytettäväksi niihin salaisiin tutkimuksiin ja kuulusteluihin, joita heti olin päättänyt panna toimeen, vaikk'en saisikaan ketään avukseni. Me teimme arvion viikkomenoistamme viimeistä penniä myöten; eikä meidän pikku pääomaamme koskettu koskaan muuten kuin Lauran vuoksi.
Kaikki palvelijan tehtävät otti Marian jo ensi päivästä kuin itse oikeutettuna. "Mihin naisen kädet kykenevät, sen tekevät nämä", sanoi hän ja ojensi vapisevat kätensä. Ja kun hän kääri vaatimattoman pukunsa hihat ylös, oli laihtuneissa käsivarsissa menneen ajan surullisen historian jäljet; mutta ylevämielisen naisen luja sielu loisti kirkkaasti kumminkin hänen silmistään. Minä näin silmistä kihoavan suuret kyyneleet, jotka hitaasti vierivät poskia alas, hänen katsoessaan minuun. Hän pyyhkäsi pois ne muinaisen päättäväisyytensä liikkeellä ja hymyili entisten aikojen iloisuuden heikolla kajastuksella. "Älä epäile minun rohkeuttani, Walter", sanoi hän, "minun hermoheikkouteni itkee — enkä minä itse. Taloustoimeni voittavat sen, jollen minä voi." Ja hän piti sanansa. Voitto oli saavutettu, kun me tapasimme toisemme illalla ja hän istuutui levätäkseen. Hänen suuret, rehelliset, tummat silmänsä katselivat minua menneen ajan voimakkaalla loisteella. "Minä en ole kumminkaan vielä aivan kelvoton", sanoi hän, "minä ansaitsen kyllä osani työssä." Ennenkun minä voin vastata, lisäsi hän kuiskaten: "Ja osani vaarassa ja koetuksissa myöskin. Muista se, jos se aika joskus tulee!"
Minä muistin sen, kun se aika tuli.
Jo lokakuun lopussa oli elämämme tullut jokapäiväiseen ja tasaiseen järjestykseen, ja me olimme niin täysin erillämme muista ihmisistä, kuin me eläisimme autiolla saarella ja koko tämä katuverkko ja kaikki nämä tuhannet kanssaihmiset olisivat laineita äärettömässä meressä. Nyt voin minä omistaa yhden ja toisen vapaan tunnin miettiäkseni vastaista toimintaani ja millä tavoin minä parhaiten voisin asestautua tulevaan taisteluun sir Percivalia ja kreiviä vastaan.