Minä hylkäsin kaiken ajatuksen esittää sen seikan, että Laura tunsi jälleen minut ja Marianin, hänen oikeutettujen vaatimustensa todistuksena. Jos me emme olisi rakastaneet häntä niin hellästi — jos se tunne, jonka tämä rakkaus herätti meissä, ei olisi ollut paljon varmempi kuita järjen päätös, niin olisimme kenties mekin epäilleet nähdessämme hänet ensi kerran.
Menneen ajan kärsimykset ja kauhut olivat pelottavasti lisänneet Anna Catherickin ja Lauran surullista yhdennäköisyyttä. Kertomuksessani siitä, mitä tapahtui Limmeridge-Housessa oloaikanani, olen myöskin maininnut, että kuinka suuri tämä yhdennäköisyys olikin yleisissä piirteissä, nämä kumminkin monessa tärkeässä yksityiskohdassa erosivat. Ja jos he olisivat seisoneet vierekkäin, ei kukaan ihminen hetkiseksikään olisi sekottanut heitä toisiinsa — kuten usein tapahtuu kaksoissisarien suhteen. Nyt en minä voinut sanoa niin enää. Suru ja kärsimys, joiden yhdistämisestä Laura Fairlien tulevaisuuteen edes nopeassa ajatuksessa minä silloin olin nuhdellut itseäni, olivat nyt painaneet leimansa nuorekkaaseen, kauniiseen muotoon, ja onneton yhdennäköisyys, jonka minä kerran olin nähnyt vain mielikuvituksissani, oli nyt elävä todellisuus, jota minun silmäni eivät voineet kieltää. Vieraat, seurustelututtavat — niin, vieläpä ystävätkin, jotka eivät voineet katsoa häntä meidän silmillämme, olisivat, jos hän olisi näyttäytynyt heille ensi päivinä pakonsa jälkeen mielisairaalasta, epäilleet, että hän oli ollut se Laura Fairlie, jonka he kerran olivat nähneet, eikä heitä olisi voinut moittia tästä epäilystä.
Ainoa, mikä oli jäljellä ja mihin minä aluksi luotin — että hän mahdollisesti muistaisi henkilöitä ja tapahtumia, jotka pettäjälle täytyvät olla aivan tuntemattomia — oli niiden surullisten kokeiden jälkeen, joita me viime aikoina olimme tehneet, näyttänyt olevan aivan toivotonta. Jokainen pikku muisto, jonka Marian ja minä koetimme herättää, jokainen varova lääke, jolla me koetimme vahvistaa ja hitaasti parantaa heikontuneita, murtuneita sielunvoimia, oli uusi todistus vaarasta kääntää hänen ajatuksensa siihen tuskaisaan, kauheaan aikaan, joka oli kulunut.
Ainoat muistelmat menneiltä päiviltä, joita me uskalsimme palauttaa, olivat pieniä, yksinkertaisia tapahtumia siltä onnelliselta ajalta Limmeridge-Housessa, jolloin minä ensin sinne tulin ja opetin häntä piirustamaan. Sinä päivänä, jolloin minä herätin nämä muistot näyttämällä hänelle sen pikku huvihuonepiirustuksen, jonka hän oli antanut minulle lähtöpäiväni aamuna ja jota sitten en ollut koskaan jättänyt luotani, alkoi uusi toivo versoa. Tunteellisesti ja vähitellen heräsi hänen muistonsa huvimatkoistamme jalan ja vaunuissa, ja väsyneet, surulliset silmäraukat katsoivat Marianiin ja minuun uudella harrastuksella, vielä epävarmalla ajatuksella, jota me tästä hetkestä hoivasimme ja pidimme elossa. Ostin hänelle pienen värilaatikon ja samanlaisen piirustuskirjan kuin se entinen, jonka minä näin hänen kädessään ensi kertaa tavatessamme. Vielä kerran — ah, vielä kerran! — istuin minä hänen vieressään ne tunnit, jotka säästyivät omasta työstäni, johdattaakseni tässä yksinkertaisessa huoneessa, tässä hämärässä valaistuksessa epävarmaa piirustusta, tukeakseni heikkoa kättä. Päivä päivältään vahvistin minä tätä uutta harrastusta, kunnes se edes pääsisi lujasti kiintymään hänen kolkkoon henkiseen olemukseensa — kunnes hän voisi ajatella piirustustaan, puhua siitä ja väsymättömästi itse harjoitella, heikosti kuvitellen minun kiitosten! ja hänen omain edistystensä tuottamaa huvia; — kaikki tämä oli vain kajastusta menneen ajan nyt kadotetusta elämästä ja onnesta.
Tällä yksinkertaisella keinolla herätimme me vähitellen hänen sielunelämänsä. Kauniina päivinä otimme me hänet mukaamme kävelemään lähellä olevalle rauhaisalle, vanhanaikaiselle pihalle, jossa ei ollut mitään, mikä olisi voinut hämmentää tai peloittaa häntä. Me otimme muutamia puntia säästöistämme hankkiaksemme hänelle viiniä ja tarvitsemaansa vahvistavaa ravintoa; me huvitimme häntä iltaisin lapsellisilla korttipeleillä ja piirroksia täynnään olevilla puunpiirtäjältä, jolle minä tein työtä, lainaamillani kirjoilla. Näillä ja muilla yksinkertaisilla keinoilla rauhoitimme ja vahvistimme me häntä ja toivoimme kaikkea hyvää, niin iloisesti kuin voimme, ajan ja huolenpitomme ja hellyyden, joka ei koskaan väsynyt eikä koskaan ollut lohduton, tuovan muassaan. Mutta me emme rohjenneet, vaikka se olisi ollut hänen omaksi parhaakseen, säälimättömästi temmasta häntä rauhasta ja levosta ja kuulustella häntä yhdessä ihmisten kanssa, jotka eivät olisi olleet juuri sen parempia, kuin että olisivat voineet uudelleen herättää ne kiusaavat muistot hänen menneestä elämästään, mitkä me niin huolellisesti olimme tuudittaneet lepoon. Mitä uhrauksia se maksoikin, kuinka väsyttävää, pitkällistä ja kiusallista viivytystä koituisikin, niin täytyi se vääryys, joka oli hänelle tehty — jos ihmisen voimilla se oli voitettavissa — poistaa hänen tietämättään ja avuttaan.
Tämän päätettyä oli lähinnä välttämätöntä päättää, kuinka pitkälle oli aluksi uskallettava mennä ja mihin pitäisi ryhtyä.
Neuvoteltuani Marianin kanssa päätin minä koota niin monta todistusta kuin voin pyytääkseni sitten neuvoa herra Kyrleltä, johon me tiesimme voivamme luottaa, ja hankkiaksemme ensi tilassa selvitystä häneltä, olisiko mahdollista laillista tietä voittaa oikeutta. Minä olin Lauran menestyksen takia velvollinen olemaan jättämättä kaikkea riippumaan minun yksityisistä toimistani, niin kauan kun oli vähänkään mahdollisuutta vahvistaa asemaamme saamalla luotettavaa apua, olipa mitä laatua tahansa.
Ensimmäinen tietolähde, johon minä luotin, oli Marian Halcomben Blackwater-Parkissa pitämä päiväkirja. Siinä oli minua itseäni koskevia lausuntoja, joiden suhteen hän katsoi parhaaksi, ett'en minä näkisi niitä. Sen vuoksi luki hän minulle käsikirjoituksesta, ja minä tein muistiinpanojani. Tämä tapahtui istumalla myöhään öillä. Kolme yötä tarvittiin siihen, ja minulla oli hallussani kaikki, mitä Marian Halcombe voi ilmoittaa.
Seuraava toimenpiteeni oli saada toisilta henkilöiltä mahdollisimman paljon tietoja herättämättä liikanaista huomiota. Läksin rouva Veseyn luo saadakseni selville, oliko Lauran kuvitelma, että hän oli viettänyt yötä rouva Veseyn luona, tosi vai ei. Tällä kertaa salasin minä huomaavaisuudesta rouva Veseyn ikää ja sairautta kohtaan samoinkuin kaikissa seuraavissakin samanlaisissa tilaisuuksissa todellisen asemamme ja otin tarkasti huomioon puhua Laurasta "lady Glyde-vainajana".
Rouva Veseyn vastaus kysymyksiini vahvisti vain sen uskon, joka minulla jo ennestään oli ollut. Laura oli tosin kirjoittanut, että hän halusi asua vanhan ystävänsä luona — mutta ei koskaan tullut. Sekavasti sotki hän sen, mitä oli aikonut tehdä, siihen, mitä todella oli tapahtunut. Ristiriitaisuus hänen tiedonantonsa ja todellisen asianlaidan välillä voitiin helposti selittää tällä tavoin — mutta johdattaisi luultavasti ikäviin seurauksiin. Oli este heti alussa, virhe todistuksessa, joka puhui raskaasti meitä vastaan.