Kun minä sen jälkeen kysyin kirjettä, jonka Laura oli kirjoittanut rouva Veseylle Blackwater-Parkista, ojensi hän sen minulle, mutta ilman kuorta, joka heti oli hävitetty. Itse kirjeessä ei ollut mitään päivämäärää, ei edes päivän nimeäkään. Se sisälsi vain seuraavat rivit: — "Rakkain rouva Vesey! Olen syvästi suruissani ja levoton ja tulen luultavasti Teidän luoksenne huomisiltana pyytämään vuodetta yöksi. Minä en voi sanoa levottomuuteni syytä tässä kirjeessä — minä kirjoitan sitä sellaisessa pelossa tulla huomatuksi, ett'en minä selvästi voi kiinnittää ajatuksiani mihinkään. Olkaa hyvä ja pysykää kotona vastaanottaaksenne minut. Sanon silloin kaikki Teille. Teitä hellästi rakastava Laura." — Mitä apua oli minulle näistä riveistä? Ei mitään!
Kotiin palattuani rouva Veseyn luota pyysin minä Mariania, huomioon ottamalla kaikkea varovaisuutta, kirjoittamaan rouva Michelsonille. Hän voisi, jos niin tahtoisi, esittää muutamia yleisiä epäilyjä kreivi Foscon menettelytapaan nähden ja hänen pitäisi pyytää taloudenhoitajattaren antamaan yksinkertainen kertomus kaikesta, mitä oli tapahtunut päästäksemme totuuden jäljille. Odottaessamme vastausta, joka tuli viikon perästä, hain minä S:t Johns-Woodin lääkärin, esitin itseni neiti Halcomben asiamiehenä saadakseni jos mahdollista enemmän tietoa hänen sisarensa viime sairaudesta, kuin herra Kyrlellä oli ollut tilaisuus koota. Herra Goodricken avulla sain minä jäljennöksen kuolemantodistuksesta ja keskustella sen naisen — Jane Gouldin — kanssa, joka oli pukenut kuolleen. Jane Gouldin avulla olin tilaisuudessa tapaamaan Hester Pinhornia.
Hän oli äsken poistunut paikastaan riidan takia emäntänsä kanssa ja asui nyt erään rouva Gouldin tuttavan luona. Tällä tavoin sain minä taloudenhoitajattaren, lääkärin, Jane Gouldin ja Hester Pinhornin todistukset sananmukaisesti, kuten ne ovat esitetyt tässä kertomuksessa.
Minä katsoin nyt olevani valmis neuvottelemaan herra Kyrlen kanssa. Marian kirjoitti hänelle ilmoittaakseen, kuka minä olin, ja määräsi päivän ja tunnin, jolloin minä aioin tulla hänen luokseen yksityiseen keskusteluun.
Minulla oli kyllin aikaa aamulla tavallisuuden mukaan kävelläkseni Lauran kanssa ja sitten kaikessa rauhassa katsoa hänen työskentelevän piirustamassa. Hän katsoi minuun työstään muodossaan uusi levottomuuden ilme, kun minä nousin ylös mennäkseni, ja hänen sormensa alkoivat vanhaan tapaan hermostuneen epävarmasti leikkiä pöydällä olevain kynien ja siveltimien kanssa.
"Ethän ole väsynyt vielä minuun?" kysyi hän. "Ethän mene pois silti, että olet väsynyt minuun? Minä koetan tehdä paremmin — koetan tulla terveeksi. Pidätkö minusta yhtä paljon nyt kuin ennenkin, Walter, vaikka minä olen tullut kalpeaksi ja laihaksi ja vaikka minun on niin vaikea oppia maalaamaan?"
Hän puhui kuin lapsi ja ilmaisi kaikki ajatuksensa minulle, aivankuin lapsi olisi tehnyt. Minä olin vastaamatta muutamia minuutteja — vastaamatta sanoakseni hänelle, että hän oli minulle rakkaampi nyt, kuin hän koskaan ennen oli ollut. "Koeta tulla terveeksi ja vahvaksi", sanoin minä, virittäen sitä uutta tulevaisuuden toivoa, jonka huomasin heräävän hänen sielussaan, "koeta tulla terveeksi ja vahvaksi Marianin ja minun tähden." — "Niin", sanoi hän itsekseen, alkaessaan uudelleen piirustaa, "minun täytyy koettaa sitä; te olette niin helliä minua kohtaan." Nopeasti katsoi hän taas ylös. "Älä viivy kauan poissa! Minä en voi piirustaa, Walter, jos sinä et ole täällä auttamassa minua."
"Minä tulen pian takaisin, rakkahani — katsoakseni, kuinka sinä edistyt."
Vasten tahtoani tuli minun ääneni hieman epävarmaksi. Minä toinnuin kuitenkin heti ja poistuin huoneesta. Ei ollut aika silloin menettää itsehillintäänsä, jota minä kenties tarvitseisin ennen päivän päättymistä.
Kun minä avasin oven, viittasin minä Marianin seuraamaan eteiseen. Oli välttämätöntä valmistaa häntä mahdollisuuteen, jonka minä huomasin ennemmin tai myöhemmin seuraavan siitä, että minä avonaisesti näyttäydyin Lontoon kaduilla.