Mennessäni aseman kentän yli ja katsoessani ympärilleni oikealle ja vasemmalle ihmisjoukkoon, joka sinne oli kokoontunut, etsiäkseni jotkin tuttavat kasvot, tunsin minä epäröiväni, eikö olisi ollut viisainta laittautua valepukuiseksi, ennenkun läksin tälle matkalle. Koko tässä ajatuksessa oli kumminkin minulle jotain niin vastenmielistä — koko järjestelmässä käyttää valepukua oli mielestäni niin kamalaa yhtäläisyyttä tavallisen urkkija- ja ilmiantajajoukon kanssa, että minä hylkäsin moisen päähänpiston samana hetkenä kuin se syntyikin. Viisaudenkin näkökannalta katsottuna oli epäiltävää, olisiko tällainen teko ollut oikea. Jos minä olisin tämän valepuvun laittanut kotonani, huomaisi talon isäntä ennemmin tai myöhemmin puuhani ja alkaisi epäillä minua. Jos minä koettaisin tehdä sen muualla, voisivat samat henkilöt pienimmästäkin sattumasta saada nähdä minut sekä valepuvussa että ilman sitä ja voisivat saattaa minut sen huomion ja epäilyksen alaiseksi, jota minä nyt hartaimmin halusin välttää. Omassa persoonassani olin minä tähän asti toiminut — omassa persoonassani päätin minä jatkaakin loppuun asti.
Juna saapui Welminghamiin heti puolipäivän jälkeen.
Arabian erämaa tai Palestinan raunioita kuvaava taulu voi tehdä niin alakuloisen vaikutuksen silmään ja mieleen kuin englantilainen pikku kaupunki olemassa-olonsa ensi kautena ja siirtyessään parempaan kuntoon. Tämän havainnon tein minä vaeltaessani sen siistin autiuden, sen muhkean rumuuden ja sen siistityn uneliaisuuden kautta, joka vallitsi Welminghamin kaduilla. Ja kauppiaat, jotka tuijottivat minun jälkeeni tyhjistä puodeistaan, puut, jotka sadetta kaivaten riiputtivat oksiaan kivisillä karkotus-paikoillaan puolivalmiilla kaduilla ja toreilla, tyhjät talorungot, jotka turhaan odottivat elonantavaa, ihmisellistä perusainetta voidakseen tulla joksikin paremmaksi kuin tyhjäksi ja jäykäksi aineko'oksi, jokainen ihminen, jonka minä näin, joka esine, jonka ohi minä kuljin, näyttivät vastaavan minulle yhdellä äänellä: Arabian erämaat eivät ole mitään meidän sivistynyttä autiuttamme vastaan; Palestinan rauniot eivät koskaan voi antaa kuvaa nykyajan hengettömästä tyhjyydestä!
Kysyin tietä siihen kaupungin kortteliin, jossa rouva Catherick asui, ja olin pian torilla, jota ympäröivät pienet yksikerroksiset talot. Keskellä neliskulmaista paikkaa kasvoi hieman ohutta ruohoa, jota suojasi vähäpätöinen, reikäinen aita. Vanha lapsenpiika ja kaksi lasta seisoi yhdessä aitauksen kulmassa ja katseli laihaa vuohta, joka kalusi ruohoa. Kaksi kävelijää seisoi torin toisella sivulla, lähellä taloriviä ja puheli keskenään, ja toisella puolen johti pieni laiska poika pientä laiskaa koiraa nuorasta. Kuulin kaukaa yksitoikkoista pianon linkutusta, jota säesti kova takominen toiselta taholta. Nämä olivat kaikki elonmerkit, joita voin nähdä tai kuulla tullessani ensin torille.
Menin heti taloon n:o 13, jossa rouva Catherick asui, ja koputin ovelle etukäteen ajattelematta, kuinka minun pitäisi parhaiten ilmoittautua. Ennen kaikkea oli tärkeätä saada nähdä rouva Catherick. Sitten voisin minä aina omista huomioistani päättää parhaimman ja helpoimman tavan esittää käyntini syy.
Raskasmielisen näköinen, keski-ikäinen piika aukasi oven. Minä jätin hänelle käyntikorttini ja kysyin, voinko saada tavata rouva Catherickiä. Kortti vietiin sisään, ja piika palasi pyytämään, että minä ilmoittaisin käyntini syyn.
"Olkaa hyvä ja sanokaa, että minun käyntini koskee rouva Catherickin tytärtä", vastasin minä. Tämä oli paras tekosyy käyntini tueksi, minkä voin tällä hetkellä keksiä. Nainen meni huoneeseen ja tuli pian takaisin tällä kertaa synkän kummastuksen ilme kasvoissaan ja pyysi minua menemään sisään.
Minä tulin pieneen huoneeseen, jonka seinäpaperit olivat koreamalliset ja loistavaväriset. Tuolit, pöydät, piironki ja sohva loistivat kaikki räikeävärisinä ja osoittivat huonoa makua. Keskellä huonetta olevalla pöydällä oli punakeltaisella villaliinalla komeasti sidottu raamattu, ja tämän pöydän vieressä, lähellä ikkunaa, istui, pieni työkori polvellaan ja tihrusilmäinen, vanha villakoira jalkojen juuressa maaten, vanhempi nainen, myssy päässä, harmaat puolivanttuut kädessä ja mustaan silkkihameeseen pukeutuneena. Hänen harmaansekainen tukkansa riippui kankeissa kiemuroissa molemmin puolin päätä, hänen tummat silmänsä katsoivat suoraan eteen kovalla uhmaavalla leppymättömällä ilmeellä. Hänellä oli leveä, neliskulmainen muoto, pitkä leuka ja paksut, aistilliset, värittömät huulet. Hän oli kooltaan suuri ja vahva, hänen esiintymisensä suututtavan kylmäverinen. Hän oli rouva Catherick.
"Te olette tullut puhumaan kanssani tyttärestäni", sanoi hän, ennenkun ehdin lausua sanaakaan. "Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä Teillä on kerrottavana."
Hänen äänensä sävy oli yhtä kova, yhtä uhmaava ja leppymätön, kuin hänen silmiensä ilme. Hän osoitti tuolia ja tarkasti minua kiireestä kantapäähän tutkivalla silmäyksellä, kun minä istuuduin.