Hän oli minua vastassa asemalla. Niin pian kuin hän näki kasvoni vaununikkunassa, juoksi hän pois Stensonin luota ja kiiti poikki asemasillan kauniin kesyn eläimen tavoin, ja kun minä astuin ulos vaunusta, hän tarrasi kiinni minuun, hyppäsi ja tanssi ympärilläni ollen ilosta aivan suunniltaan.
"Te olette siis mielissänne, kun minä olen kotona jälleen, Carlotta?" minä kysyin ajaessamme kotiin.
Hän painautui minua vastaan koirantapaansa.
"Oi o-olen", hän kuhersi. "Päivä oli yötä ilman teitä."
"Tuommoinen on itämaiden liioiteltua kieltä", minä sanoin. Mutta se oli joka tapauksessa mieluisaa kuulla, ja hänen äänensä lempeä sointu kiehtoi sydämeni, niinkuin musiikin sävelet voivat tehdä.
"Minä rakastan Seer Marcousta", hän sanoi.
Minä laskin sekunniksi käsivarteni hänen vyötäisilleen, niinkuin tehdään lapselle.
"Te olette pieni kiltti tyttö, Carlotta. Tarkotan", minä lisäsin muistaen edesvastuuni, "jos te olette ollut kiltti. Oletteko ollut?"
"Oi, niin kiltti! Antoinette on opettanut minua keittämään, minä osaan laittaa riisiputinkia. On niin hauskaa laittaa ruokaa. Minä pidän ruuankärystä. Mutta minä olen polttanut käteni. Katsokaa!"
Hän veti hansikkaan kädestään ja näytti minulle siinä olevaa punaista täplää. Minä suutelin sitä, ja silloin hän nauroi ja oli hyvin onnellinen. Ja minä olin myöskin onnellinen. Jotain uutta ja raitista ja iloisaa oli tullut elämääni. Stenson on ihailtava palvelija, mutta hänen liikkumattomien kasvojensa ja moitteettoman tervehdyksensä, jotka tähän saakka ovat olleet tervetuliaisinani Lontoon rautatieasemilla, ei saata sanoa suoneen saapumiselleni mitään erikoista viehätystä, missä määrin olivatkin yhteydessä aineellisen mukavuuteni kanssa. Carlottan tervetuliaisiin sisältyi jotakin uutta. Minä katselen kotiani toisin silmin. Oli hupaista pukeutuessani päivälliseksi ajatella, etten menisi alas ruokasaliin juhlallisesti, yksinäni aterioimaan, vaan että minulla oli oleva pieni kaunis velhoni seuraa pitämässä.