Korkeat jumalat varmaankin ovat minulle erikoisen suopeat. Kun aamulla avasin kirjeitä, sattui ensimäisenä käteeni vanhalta Simon Mc Quhatty'lta, nykyiseltä isännältäni, äitini kummilta saapunut; hän yksin kaikista kuolevaisista oli pysynyt ystävänämme synkkinä, kauan sitten kadonneina aikoina. Hän kirjoitti olevansa vanha ja sairas, ja Kuoleman aave odotteli häntä nummella; mutta ennenkuin hän liittyi tämän seuraan, tahtoisi hän vielä kerran nähdä Susan'in pojan. Minä saatoin tulla milloin tahdoin. Asemalta lähettämäni sähkösanoma, ennenkuin läksin matkalle, olisi tarpeeksi. Minä lähetin Stenson'in viemään sähkösanoman, että matkustaisin vielä samana päivänä kolmen junassa, ja minä kirjotin kohteliaan kirjeen Jessica tädille, ilmottaen hänelle, että suureksi mielipahakseni en saattanut noudattaa hänen ystävällistä kutsuansa, koskapa minut oli pyydetty saapumaan Skottlantiin epämääräiseksi ajaksi.
Vanhan ystäväni viranteko Skottlannin vapaakirkon palveluksessa lähestyy loppuansa; hän on elänyt täällä pappilassa, kivenkantaman päässä haudastaan, viidenkymmenen vuoden ajan, eikä tuleva muutto ole tuottava hänelle mitään kustannuksia. Hän joutuu edelleenkin lepäämään rakkaiden kunnaidensa juurella, ja nummen purppura on leviävä hänen ympärillään ikiajoiksi, ja orjantappuran ja kanervan tuoksu on leijaileva hänen lepopaikkansa yllä. Hänessä on hiukan pakanaa, vanhassa Mc Quhatty'ssa, hänen Calvin'istaan ja pikkukatkismuksestaan huolimatta. Kun hän ensin tuli pappilaan, hän istutti pihlajan porttinsa edustalle, ja se on kasvanut täyteen kokoon rinnan hänen kanssansa, ja hän rakastaa sitä, kuin olisi se inhimillinen olento. Hän väittää monasti olleensa keskusteluissa sen kanssa, ja se on epäilyksen hetkinä suonut hänelle lohdutusta ravistelemalla ohuita lehtiään kuiskaten: "Älä hätäile Mc Quhatty! Herra on hyvä!" Hän selittää selvästi kuulleensa sanat, ja minä pelkään, että hän sydämensä sisimmässä uskoo, että on kieliä puissa, puroissa, virroissa, aivan niinkuin hän on vakuutettu siitä, että hyvää on kaikessa.
Hän on perinpohjainen ja omituinen oppinut, ja hänen keskustelunsa on vielä nyt hänen ikänsä päivinäkin tosimiehekkyyden leimaamaa, mikä näinä viitenä päivänä hänen seuratoveriinsa on vaikuttanut yhtä virkistävästi kuin nummen ilma. Kuinka harvoilla ihmisillä onkaan tämä kyky vaikuttaa älyllisessä suhteessa elähyttävästi ja voimistavasti. Minä toden totta en tunne ketään muuta kuin vanhan Mc Quhatty'n, jolla se kyky on, ja oikullinen kaitselmus on huolellisesti puolen vuosisadan ajan estänyt ihmiskunnan pääsemästä osalliseksi siitä. Ei, odottakaa: kerran se kasvatti neron, joka nousi Campsie'ssa ja pursuen eloa läksi Edinburgh'iin tullakseen runoilijaksi. Mutta poika parka joi whiskyjä kaksi vuotta taukoamatta ja kuoli, ja Mc Quhatty'n innostava vaikutus oli hukkaan mennyttä! Mitenkäpä hän esim. pystyisi älyllisesti herättämään Sandy Mc Grath'ia, erästä kirkon vanhimmista, jonka sunnuntaina näin tulevan mäkeä ylös? Vanha oinas seisoi keskellä polkua ja ollen yhtä itsepäinen kuin ukko se ei ottanut liikahtaakseen paikaltaan. Ja kun he seisoivat siinä mulkoillen toisiinsa, minä ihmettelin, tokko, jos oinas olisi puettuna mustiin vaatteisiin ja Mc Grath villaan, kummankaan äiti huomaisi vaihdoksen. Ja kumminkin isäntäni selittää, että minä erehdyn; että skottlantilainen talonpoika, kun hän ei ole juovuksissa, on intelligentti ja että hän milloin tahansa on valmis antautumaan jumaluusopilliseen väittelyyn.
Tahtoisin jäädä koko kesäksi vanhan ystäväni luo. Tuntuu siltä, että ainoastaan moisessa syrjäisessä yksinäisyydessä saattaa sovittaa maallisiin asioihin oikeat mitat ja nähdä niiden oikeat suhteet. Silloin voisi maailmankaikkeuden kannalta arvostella muurahaisen unelmaa, johon mahtuu kolme millimetriä maata ja lehtiä ja verrata sitä englantilaisen maanviljelijän harrastuksiin. Silloin osaisi oikein määritellä etelä afrikalaisen miljonäärin Sandy Mc Grath'in ja oinaan, ja määrätä niiden todellisen alimman nimittäjän. Saattaisipa vallan pystyä mittaamaan, mikä arvo Renessanssin Moraalin Historian kaltaisella teoksella on.
Pitempiaikainen oleskelu täällä tuottaisi minulle arvaamattomia etuja, mutta uudet edesvastuuvelvollisuuteni kutsuvat minut takaisin Lontooseen runtelevine ja harhaanvievine ilmapiireineen. Jos olisin jäänyt tänne viideksikymmeneksi vuodeksi, olisin oivaltanut, että Carlotta vain on tomuhiukkanen inhimillisen pölyn pyörteessä, jonka lopullinen kohtalo on aineellisuudesta vapautuminen. Kun viisipäiväinen oleskeluni ei kuitenkaan ole vienyt minua näille viisauden korkeuksille, olen sisimmässäni mielettömästi huolestunut hänen menestyksestään ja kärkäs hajottamaan neiti Griggs'in, Stensonin ja Antoinetten muodostaman triumviraatin, jolle minä poissaoloni aikana olen uskonut hallitusohjakset.
Kuukautta aikaisemmin minä samankaltaisissa olosuhteissa olisin panetellut kohtaloa ja kironnut Carlottan hänen ruusunpunaisista varpaanpäistään hamaan pronssinkeltaiseen, ihanaan tukkaan asti. Mutta minä alan käydä mieleltäni ystävällisemmäksi Carlottaa kohtaan, alan omistaa vilkasta harrastusta hänen henkiselle kehittymiselleen.
Sisäinen ääni, ivallinen, pilkallinen, sisäinen ääni, joka ei siedä vastaväitteitä, sanoo minulle, että minä olen teeskentelijä; että Carlottan henkiseen kehitykseen kohdistuva harrastus on sievä, rauhottava, kauniilta kuuluva sanontatapa, joka monien sukupolvien aikana on eksyttänyt nuorten naisten filosofisia holhoojia.
"Mitä merkitsee sinulle, onko hänellä sielu vai eikö ole", ääni sanoo, "edellyttäen, että hän osaa olla sinulle seurana ruokapöydässä ja pelata korttia kanssasi aterian jälkeen?"
Niin, mitäpä hiidessä se merkitsee?
Heinäk. 21 p.