"Hän on nuori ilkiö", minä sanoin.
"Mitä on ilkiö?" hän kysyi suloisesti.
"Minä en aio antaa teille kieliopetusta", minä huomautin. "Tiedättekö, että olette käyttäytynyt häpeällisesti?"
"Nyt te olette vihainen minulle?"
"Niin olen", minä sanoin, "hiiden vihainen."
Ja sitä minä olinkin. Minä odotin, että hän puhkeaisi itkuun. Mutta sitä hän kylläkään ei tehnyt; hän vain katsoi minuun ärsyttävän kainosti. Hän oli puettuna punaiseen puseroon ja harmaaseen hameeseen, ja jalassaan hänellä oli julkeat, korkeakantaiset punaiset tohvelit. Rupesin tuntemaan jotain ensi vastenmielisyyteni tapaista häntä kohtaan. Niin kiehtovassa olennossa varmasti ei voinut olla rahtuakaan hyvettä.
"Teidän pitäisi hävetä", minä sanoin. "Minä annan paljossa anteeksi teidän puuttuvat tietonne siitä, miten täällä länsimaissa käyttäydytään, mutta että nuori nainen hakkailee rumaa, punatukkaista nulikkaa, joka kuuluu alhaisoon, sitä pidetään moitittavana kaikkialla maailmassa."
"Hän antoi minulle taateleita ja sokeroituja hedelmiä —", Carlotta sanoi.
"Jotka hän on varastanut isännältään", minä selitin. "Minäpä panetan nuoren miehen vankeuteen, ja jos te edelleen otatte vastaan hänen varkain hankittuja lahjojaan, pannaan teidätkin vankeuteen, ja siitä minä tulen oikein iloiseksi."
Carlottan kaino ilme ei muuttunut, ja hän veti esille hyvin likaisen paperiliuskan taskustaan.