"Hän kirjoittaa runoja — minusta", hän huomautti ja ojensi minulle paperin, joka nähtävästi oli puheena ollut kolmikulmainen kirjelippu.
Otin sen etusormeni ja peukaloni väliin ja silmäilin runoa. Olen lukenut paljon uudenaikaisia runoja eläessäni, mutta en koskaan ollut uskonut, että englanninkielellä saattaisi kirjoittaa sellaista sekasotkua. Se oli inhottavaa. Revin palasiksi iljettävän tekeleen ja heitin sen paperikoriin.
"Vankila", minä sanoin, "olisi liian kallisarvoinen palkinto hänelle. Oikein sivistyneessä maassa hän saisi selkäsaunan, ja sitten hänet hirtettäisiin."
"Niin, hän on kirotun huono mies", sanoi Carlotta ylen rauhallisesti.
"Taivaan tähden", minä huudahdin, "se heittiö on opettanut teidät kiroilemaankin. Jos te vielä kerran uskallatte lausua tuon ruman sanan, rankaisen minä teitä ankarasti. Mikä hänen hirvittävä nimensä on?"
"Pasquale", Carlotta vastasi.
"Pasquale?"
"Niin, hänestä on niin hauskaa, kun minä sanon 'kirottu'. Se toinenko?
Ei, ei, hän on aivan liian typerä. Hän ei sano mitään. Hänen nimensä on
Timkins. Hänen kanssaan minä vain leikin. Hän on hyvin lystinmoinen.
Hän saa kernaasti tappaa itsensä — siitä minä en välitä."
"Timkinsistä viisi", minä sanoin. "Minä tahdon kuulla Pasqualesta.
Milloin hän opetti teille tuon ylen ilkeän sanan?"
Minusta näytti, että Carlotta punastui katsellessaan punaisen tohvelinsa kärkeä.