"Se on vielä tuhat kertaa ikävämpi ominaisuus kuin omatunto. Se on elämän kirous."
"Miksi sitten olet niin ylpeä siitä?"
"Sitä sinä et ymmärtäisi jos sanoisinkin sen sinulle", Judith vastasi.
Minä nousin paikaltani ja menin ikkunan luo ja katselin miettiväisenä sadetta, joka piiskasi pientä ikävää katua. Judith asuu Tottenham Mansionissa, lähellä Tottenham Court Roadia. Ensimmäisessä kerroksessa on ravintola, ja kevätiltoina saattaa istua avonaisen ikkunan ääressä ja hengittää keuhkoihinsa terveellisiä olut- ja viinihöyryjä ja kuunnella kuljeksivien soittajien ihania säveliä. Kun uudet varallisuussuhteeni tekivät minulle mahdolliseksi antaa hänen muuttaa mukavampaan huoneustoon, hänellä oli kaikki Lontoon monet huoneustot valittavinaan. Miksi hän välttämättä tahtoi vuokrata tämän inhottavan asumuksen, sitä en koskaan ole voinut ymmärtää. Huoneusto ei suinkaan ole erikoisen huokea; se seikka, että alakerrassa on ravintola, näyttää korottavan vuokraa. Hän selitti, että hän piti portinläpän muodosta ja kylpyhuoneen hanojen mallista. Minulla on hämärä käsitys siitä, että tällä kaikella on jotakin tekemistä temperamentin kanssa.
"Näyttää siltä, että aina sataa, kun meillä on aikomus lähteä huvimatkalle. Tämä on neljäs kerta pääsiäisen jälkeen", minä huomautin.
Olimme suunnitelleet pientä huvimatkaa maalle, mutta koska satoi taivaan täydeltä, jäimme kotiin.
"Ehkä hyvä Jumala sillä tavalla tahtoo ilmaista tyytymättömyyttään meitä kohtaan", sanoi Judith.
"Miksi hän olisi tyytymätön meihin?" kysyin minä.
Judith kohautti olkapäitään ja samassa vilunväristys puistatti hänen ruumistaan.
"Hyi, miten minua palelee!"