Toukok. 22 p.
Mietin toisinaan, olisinko ehkä nyt onnellisempi, jos olisin asunut yliskamarissa, "kun olin vuotta yksi kolmatta", jos olisin käynyt köyhyyden koulua, jos minulla olisi ollut "hurja tyttö, reimat ystävät ja laulumieli" ja jos iloisena olisin kiivennyt asuntooni viidenteen kerrokseen. Olen elänyt vaatimattomasti, se on totta; mutta ei minun koskaan ole tarvinnut tuumia, mistä saisin seuraavan ateriani, ja aina olen nauttinut sitä mukavuutta, joka kuuluu ylempien luokkien etuoikeuksiin; eikä mikään Lisette koskaan ole asettanut shaaliaan rullauutimeksi ikkunani eteen. Toisinaan melkein toivon, että hän olisi sen tehnyt. En koskaan ole uneksinut kunniasta, rakkaudesta, huveista, hullutuksista tai tuhonnut onneani yhdessä silmänräpäyksessä, kuten kuolemattomassa laulussa kerrotaan laulajan tehneen. Usein minulla on ollut niin ikävä, että hetket ovat tuntuneet minusta ihmiselämän pituisilta.
Ja nyt, kun olen neljäkymmentä vuotta vanha, on asiaa liian myöhäistä korjata. Hyviä ystäviä minulla, Jumalan kiitos, ei ole — heidän sietämätön sydämellisyytensä tekisi minut hulluksi. Mitä taas "hurjaan tyttöön" tulee, käy hän aivan yksinkertaisesti yli kuvittelukykyni.
"Mitä sinä ajattelet?" Judith kysyi.
"Minä ajattelin, millaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos olisin noudattanut periaatetta, että 'kun kaksikymmentä on vuotta vain, on ullakolla hyvä asustaa'", vastasin totuudenmukaisesti, sillä ylläolevat mietteet olivat juuri pyörineet päässäni.
Judith nauroi.
"Sinäkö ullakkohuoneessa! Mutta eihän sinulla ole mitään temperamenttia!"
Ei kai minulla sellaista ole. Sitä minä en milloinkaan ennen ole ajatellut.
"Se on erotus meidän välillämme", hän lisäsi seuraavassa silmänräpäyksessä. "Minulla on temperamenttia, mutta sinulla ei."
"Toivon, että sinulla on paljon iloa siitä."