Kun sitten saavuin kotiin Lingfieldiin mukanani tämä ulkomaalaisen sorron uhri, luulen, että Stenson oli vähällä pyörtyä. Stenson on maailman moitteettomin palvelija, ja hänen ainoa paheensa on luullakseni hanuri, ja sillä hän soittelee sieviä virrensäveliä, kun minä en ole kotona. Toinnuttuaan hämmästyksestään hän kohteliaasti kysyi, miten he voisivat ymmärtää toisiaan. Minä selitin, että hänen piti joko oppia puhumaan ranskaa tai opettaa Antoinettelle englantia. Mutta sen sijaan he ovat keksineet jonkunlaisen kauhean sekoituksen, ja sen avulla he nähtävästi erinomaisesti ymmärtävät toisiaan. Joskus he ovat eri mieltä, kuten esim. tänään, ja riitelevät minun maustani, mutta yleensä he elävät hyvässä sovussa, ja Antoinette pitää Stensonia hyvällä tuulella.
Sama velvollisuudentunto, joka eilen sai minut käymään toista tätiäni tervehtimässä, ohjasi tänään iltapäivällä askeleeni toisen, rouva Ralph Ordeynen luo. Hän on aivan toisenlainen ihminen kuin hänen kälynsä; hän on nimittäin hurskas katolinen, ja tuon kaksi vuotta sitten tapahtuneen kauhean koettelemuksen jälkeen hän kokonaan oli antautunut uskonnollisten velvollisuuksiensa täyttämiseen. Hän asuu pienessä, synkässä talossa auringottoman syrjäkadun varrella Kensingtonissa. Rosalie-serkku oli yksin kotona. Hän tarjosi minulle haaleaa teetä ja keskusteli eräästä näyttelystä, jossa hän ei ollut käynyt, ja uudesta romaanista, jota hän ei ollut lukenut. Turhaan minä koetin saada keskustelua elpymään. En luule, että mikään herättää hänessä mielenkiintoa.
Minä tunnen tavatonta sääliä häntä kohtaan. Hän on laiha, kolmekymmenvuotias, väritön, lapseton. Olin vähällä sanoa tunteeton — oikein luotu vanhaksi piiaksi. Hän ei koskaan ole juonut lämmintä teetä eikä oleskellut auringonpaisteessa eikä nauranut sydämensä pohjasta. Ja hänelle ovat hänen kumminsa antaneet nimeksi Rosalie! Yhtä hyvin olisin minä voinut saada nimekseni Herkules tai Puck.
Hän kertoi, että hänen äitinsä aikoi kutsua minut päivälliselle jonakin päivänä ensi viikolla. Milloin olin vapaa? Valitsin torstain. Kumma kyllä mielelläni syön päivällistä siellä, vaikka seurustelumme on hyvin muodollista ja vaikkemme koskaan ole päässeet sen pitemmälle, kuin että nimitämme toisiamme "Sir Marcukseksi ja rouva Ordeyneksi." Mutta sekä äiti että tytär ovat hienoja maailmannaisia, ja sellaisia tapaa niin vähän, niin kovin vähän nykyajan naisten joukossa.
Palasin kotiin kuuden aikaan, ja siellä minua odotti sähkösanoma.
"En ikävä kyllä voi tarjota sinulle päivällistä. Keittäjätär hulluna.
Tule myöhemmin, Judith."
Minun täytyy tunnustaa, että minulta pääsi helpotuksen huokaus. Minä pidän Judithista ja otan osaa hänen taloushuoliinsa, vaikka käykin yli ymmärrykseni, miksi hän yhä vielä sietää tuota juopottelevaa petoa keittiössään. Yhtä naiset eivät ainakaan osaa: valita, opettaa ja kohdella palvelijoita. Mies suoriutuu paljoa paremmin. Mutta muuten asia on niin, että Antoinette on siinä määrin pilannut minut hyvällä raolla, etten mitenkään voi hyväksyä Judithin keittäjättären keittotaitoa. Minulta pääsi kuten sanottu helpotuksen huokaus, ja minä ilmoitin Stensonille, että aion syödä päivällisen kotona.
Päivällisen aikana tuli iso kirjapaketti kirjakaupasta.
Pelkään, että saavuin jonkun verran myöhään Judithin luo.