"Mitä se hyödyttää? Teillä ei ole yhtään rahaa."
"Oo-oo! Mutta kaksi frangia vain!" hän sanoo ja ojentaa kätensä.
"Ei ainoatakaan. Eilen te hävisitte."
"Mutta tänään minä voitan. Minä tahtoisin antaa teille jotakin, jonka näin eräässä kaupassa. Voi — se oli niin kaunista!" Sitten tunnen, miten käsi hiipi takataskuuni, missä minulla on hopearahoja juuri sitä tarkotusta varten, aivan niinkuin hevosystävällä on sokeripaloja varattuina lempiponilleen. Heti senjälkeen se vedetään ulos taskusta, ja Carlotta hypähtää pois ulottuviltani purkaen voitonriemunsa iloiseen huudahdukseen. Sitten hän tulee takaisin, tarttuu käsivarteeni ja vie minut suloisesta kesäilmasta ummehtuneeseen, pieneen huoneeseen, jossa ihmiset tungeskelevat yhdeksän pyörivän hevosen ympärillä.
"Minä panen numero viidelle. Minä panen aina viidelle. Se on mukava, puhdas, valkea, kaunis hevonen."
Hän laskee pöydälle kaksi frangia, katselee niitä tuskallisen jännityksen valtaamana; hän voittaa ja juoksee minun luokseni pidellen kuuttatoista frangiaan lujasti kädessään.
"Katsokaahan! Sanoinhan minä, että voittaisin!"
"Tulkaa sitten ja olkaa tyytyväinen!"
Mutta hän tekee kieltävän eleen, ja ennenkuin ehdin estää hänet menemästä, hän juoksee takaisin ja panee taas viidelle. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän on menettänyt koko omaisuutensa ja palaa minun luokseni syvästi epätoivoisen näköisenä. Hän on liian pahoillaan yrittääkseen edes tutkia takataskuani. Vien hänet ulos ja teen hänet taas autuaaksi tarjoomalla hänelle limonadia. Hän halveksii oljenkorren käyttöä. Nojaten kyynärpäänsä marmoripöytään ja pidellen lasia molemmin käsin hän ihastuneena särpii punaista sokerijuomaa. Ja minä, Marcus Ordeyne, nelikymmen vuotias filosofi, istun ylen tyytyväisenä vieressä katsellen toimitusta. Australialainen koira ei saattaisi olla tyytyväisempi. Tuo nuori herra mahtaa olla hulluin kaikista hulluista nuorista herroista, siinä väitteessäni pysyn lujasti. Suvaitsen kyllä yleensä tyhmiä ihmisiä, mutta jos tämä usein sattuu tielleni, teen hänelle varmasti jotakin pahaa.
Murkinan jälkeen kävelimme läntisen kallion huipulle ja paneuduimme makaamaan tiheälle, kuivalle nurmelle. Ihanampaa iltapäivää ei saata mielessään kuvitella. Ympärillämme oli turkoosin ja timantin hohde. Itse ilmakin oli läpikuultavan sininen. Allamme uinui pieni kylpypaikka auringonpaisteessa. Ei näkynyt muuta elon merkkiä kuin pesuämmät, jotka alhaalla rannalla kumartuivat levittämään valkeita vaatteita kuivamaan. Luode loiski laiskasti rantaa vastaan, missä vesi äkkiä muuttui kirkkaan sinisestä vaahtoavan valkeaksi. Yksi tai pari valkeaa purjetta loisti veden sineä vastaan. Päittemme yläpuolella kimmelsi muutamia valkeita untuvapilviä. Ympärillämme kallionhuipuilla oli vihreitä laitumia ja niittyjä, ja loitompana näkyi peltoja aumoineen ja koko joukko puita. Maatessamme siinä selällämme meren ja taivaan välillä, tuntui yksinäisyytemme äärettömältä, täydelliseltä. Carlotta ja minä olimme maan ainoat asukkaat. Uneksien minä otin pois tahmean paperin Carlottan tahmeista karamelleista.