"Kim bilir — kuka tietää?" Carlotta sanoi.
Hän alkoi laulaa surunvoittoista valittavaa laulua, mutta keskeytti sen äkkiä.
"Voi ei, se on tyhmä! Aivan kuin turkkilainen tanssikin. Kaikki alexandrettalainen on tyhmää. Toisinaan minä luulen, että en koskaan ole nähnyt Alexandrettaa — enkä Ayeshaa — enkä Hamdia. Minä luulen, että aina olen ollut teidän luonanne."
Nähtävästi asian laita todella on niin, sillä viime aikoina hän on puhunut hyvin vähän haaremielämästään; hän puhuu enimmäkseen pienistä jokapäiväisistä tapahtumista, ja meillä on jo kokonainen varasto yhteisiä harrastuksia. Koko hänen elonsa ja olonsa keskittyy nykyhetkeen. Menneisyys on ainoastaan sekava uni. Kaikkein ihmeellisintä on että hän pitää asemaansa minun luonani täysin luonnollisena asiana. Harhaanjoutunutta kananpoikasta, jonka kunnon perhe olisi ottanut hoivattavakseen, ei saattaisi vähemmin painostaa kiitollisuuden taakka eikä se lujemmin voisi uskoa, että maailmankaikkeus on järjestetty sen omaa yksityistä hyötyä ja huvia varten. Kun minä joku aika sitten kysyin häneltä, mitä hän olisi tehnyt, jos minä olisin jättänyt hänet Embankment Gardensin penkille, niin hän kohautti olkapäitään ja vastasi kuten ennenkin, että joko hän olisi kuollut tai jokin toinen kiltti herra olisi ottanut hänet turviinsa.
"Luuletteko te, että kilttejä herroja kiertelee Lontoon katuja hakemassa kodittomia pikku tyttöjä?" minä kysyin silloin.
"Kaikki herrat pitävät kauneista tytöistä?" hän vastasi, ja näin oli vanha riidanaiheemme taas tullut puheeksi.
Tänä iltapäivänä me kuitenkaan emme riidelleet. Sitä päivä ei sallinut. Minä makasin pää Carlottan sylissä ja katselin tummansinistä taivasta sydämessäni varsin outo täydellisen onnen tunne. Tähän saakka olen asettunut kielteiselle kannalle elämään nähden. Olen karttanut pikemmin kuin etsinyt. En ole juonut elämän jumaljuomaa, sentähden että en ole ollut janoissani. Minä olen seisonut syrjässä ja katsellut kamppailua, ja siinä se huvi, mikä minulla on ollut koko leikistä.
Minulla ei ole koskaan ollut pienintäkään halua kääntyä nykyhetken puoleen pyytääkseni sitä viipymään, koska se oli niin suloinen — ei koskaan ennen tätä iltapäivää, jolloin nuoren tytön lumousvoima teki ihanan kesäpäivän vieläkin viehättävämmäksi.
"Teillä on kolme, neljä, viisi — oo, koko joukko harmaita hiuksia",
Carlotta sanoi tarkastellen päätäni.
"Useat ihmiset ovat harmaapäisiä jo kahdenkymmenen vuotisina", minä sanoin.