Siksikö, että tunnen itseni nuoreksi jälleen?
XIII LUKU.
Syysk. 30 p.
Antoinetten asiat eivät ole oikein. Päivällinen kelpasi tuskin syötäväksi tänään. Stensonin asiat eivät ole oikein. Hän on ruvennut soittelemaan hautajaisvirsiään hanurillaan minun ollessani kotona; sitä minä en kärsi. Kissan asiat eivät ole oikein. Se kuljeskelee ympäri taloa kuin kadotettu sielu ja nuuskii kaikkea. Tänä iltana se totisesti hypähti päivällispöydälle, katseli minuun ainoalla silmällään, jossa kuvastui kahden silmän epätoivo, ja naukui minua vasten kasvoja sydäntä vihlovalla tavalla. Koko talossa on jotakin nurinpäin. Kynäni eivät ota kirjoittaakseen, kirjani ovat kuin luusäiliössä olevia luunikamia. Renessanssin Moraalin Historian käsikirjoitus tuossa kirjoituspöydälläni on kuin tomuinen muistomerkki, joka osottaa inhimillisten pyrkimysten turhuuden. Minussa itsessänikin on jotain nurin.
Niin on Judithissakin. Hän on äskettäin palannut herrasväki Willonghbyn luota. Tänä iltana kävin häntä tervehtimässä, ja hän oli huonolla tuulella ja riidanhaluinen. Hän moitti minua ikäväksi. Minä vastasin, että alituinen sade oli liottanut maailman läpimäräksi, kuinka ihmiseltä sellaisten olosuhteiden vallitessa saattoi vaatia kevättunnelmaa?
"Täällä sisällä loimuavan tulen ääressä ja alas laskettujen uudinten takana sade ei sinua haittaa", Judith sanoi. "Täällä ei ole muuta syksyä kuin se, joka on sydämissämme."
"Miksi sydämissämme olisi syksy?" minä kysyin.
"Oletpa sinä kyseliäs", sanoi Judith ärtyisästi. "Toivoisin olevani roomalaiskatolilainen."
"Miksikä niin?"
"Silloin voisin mennä luostariin."