"Erinomainen", vastasi hän kylmästi.
Seurasi pitkä hiljaisuus. Minun mielestäni se on melkein hauskinta, mitä elämä tarjoo. Eikö kerrota, että Tennyson ja Carlyle viettivät miellyttävimmät iltansa istuen vastakkain uunin ääressä läpitunkemattoman äänettömyyden ja tupakansavun ympäröimänä?
Tarjosin Judithille paperossin. Hän pudisti päätään. Minä sytytin omani, nojauduin taaksepäin tuoliini ja katselin sivultapäin hänen kasvojaan. Useimmat ihmiset pitäisivät häntä rumana. Minä en oikein voi päästä selville siitä, onko hän sitä vai eikö. Hän on vaaleaverinen — voisi sanoa väritön, se on, hänellä on hyvin vaalea tukka (hyvin runsas — se on yksi hänen sulojaan), harmaan kalpea iho ja tummansiniset silmät. Hänen kasvonsa ovat laihat, hiukan riutuneen näköiset; niistä näkyy, että hän on kärsinyt — taaskin temperamenttia! Kuu hän nyt istui siinä ja tuijotti tuleen, oli hänellä suupielet alaspäin vedettyinä. Hänen vartalonsa on solakka ja notkea. Hänellä on kauniit jalat. Toinen jalka pisti esiin hameen alta, ja siinä viippui kenkä. Viimein tämä kenkä putosi maahan. Minä tiesin, että sen piti pudota. Hän on hyvin ihastunut, kun hänellä on niin vähän ainesta kuin suinkin kengissään — suunnilleen tuuman verran nahkaa (otaksun sen olevan nahkaa) varpaasta laskien. Nostin lattialta tämän turhanpäiväisen kapineen ja pujotin sen takaisin sukanterälle.
"Oletko tekevä noin myös kahdeksan vuoden kuluttua?" Judith kysyi.
"Lapsi kulta, luultavasti, niinkuin olen tehnyt kahdeksantuhatta kertaa viimeksi kuluneiden kahdeksan vuoden aikana", vastasin minä nauraen. "Minä olen tottumuksen orja."
"Sinä voit ehkä mennä naimisiin, Marcus."
"Herra varjelkoon sellaisesta!" minä huudahdin.
"Jonkun kauniin, nuoren tytön kanssa."
"Minä inhoan kauniita, nuoria tyttöjä. Yhtä hyvin voisin keskustella kapalolapsen kanssa, jota työnnetään lastenvaunuissa."
"Ei ole sanottu, että miehet menevät naimisiin niiden naisten kanssa, joiden kanssa heistä on hauska keskustella", Judith sanoi.