Hän tuli päivällisaterialle puettuna avokaulaiseen pukuun uusi kaulanauha kaulassaan ja rannerengas käsivarressaan, ja lapsi kun hän on, oli hänellä hopeinen niskapeili kädessään. Minä luulen, että hän otti sen mukaansa vuoteeseen, niinkuin seitsenvuotinen pienokainen ottaa lelunsa mukaansa. Varmaa on, että hänellä oli se vieressään koko illan ja että hän aivan kainostelematta ihaili siitä näkemäänsä kuvaa. Kerran, kun hän tahtoi näyttää minulle, kuinka kaunis kaulanauhassa riippuva turkoosikoriste oli, hän kumartui alas minun istuessani tullakseen aivan lähelle likinäköisiä silmiäni (hänen kuvitteluaan on, että minä en näe mitään ilman silmälaseja) ja aivan luonnollisesti hän liukui minun syliini. Kuinka hyvin sopiikaan hänen lämpöinen, ruskea ihonsa hänen pronssinväriseen tukkaansa, ja hänen kaulansa ja käsivarsiensa silkinhieno hipiä aivan kuin hehkuu terveyttä ja nuoruutta. Ja tämä hyasintintuoksu! Maailmassa ei voi olla mitään miehisiä aisteja kiehtovampaa. Sormeni, jotka pitelivät turkoosia, vapisivat, kun ne joutuivat koskettamaan häntä — mutta hän oli täysin tyyni. Niin, vielä lisäksi — hän peilaili aivan rauhallisesti.
"Kas, kuinka minä näytän valkoiselta siinä — oi, Budessa oli tyttö, jolla oli kultamedaljonki — kylkiluidensa keskellä — ne saattoi laskea. Olen iloinen, että minulla ei ole kylkiluita. Minä olen niin pehmeä — koettakaa!"
Hän tarttui sormiini ja painoi sormenpäät kiinteään, nuoreen lihaansa.
"Niin olette", minä sanoin matalin äänin, "teidän turkoosinne voi uinua siinä kovin hyvin. Kas — minäpä suutelen sitä tuottaakseni teille onnea."
Hän kuherteli ilosta. "Minä en luule, että kukaan suuteli sen tytön medaljonkia! Hän oli aivan liian laiha. Ja liian vanha — hänen täytyi olla vähintäin kolmenkymmenenvuotinen! Nyt", hän lisäsi ja nosti helyn rinnaltaan, "teidän myös pitää suudella sitä paikkaa missä se on."
Sekunnin verran katsoin häntä silmiin. Kun hän näki epäröimiseni, tuli niihin rukoileva ilme.
"Oo — oo!" hän huudahti nuhdellen.
Tiedän, että olen tyhmä. Tiedän, että Pasquale olisi tehnyt pilaa minusta. Tiedän, että koko Carlottan viehättävä persoona olisi minun omaisuuttani, niin pian kuin katsoisin hyväksi ottaa sen — olisi minun omaisuuttani ikiajoiksi. Jos olisin rakastanut häntä vähemmän intohimoisesti, olisin suudellut hänen nuorta kaulaansa aivan pintapuolisesti ja piloillani. Mutta olisi ollut konnantyö suudella häntä sillä tavoin tällaisen himon polttaessa suonissani.
Minä nousin seisomaan, käännyin poispäin ja nauroin.
"Ei, Carlotta kulta", minä sanoin, "se olisi — sopimatonta."