"Olen pahoillani, että en voi odottaa tervehtiäkseni kaunotarta. Mutta minä tulen käymään luonasi ensi tilassa. Olen näet äsken taas palannut Lontooseen. Näkemiin."
Hän viittasi minulle jäähyväisiksi ja riensi pois. Junan saapuminen, Carlottan äänekäs riemu, ilo, jota tunsin hänen painautuessaan minua vastaan ajurinrattaissa, kun hän kertoi elämyksistään, ja koko illan iloinen keskustelu — kaikki oli omiaan karkottamaan Pasqualen minun ajatuksistani. Mutta olihan outoa, että minun piti tavata hänet asemalla.
Me erosimme portaissa pukeutuaksemme päivälliseksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä nakutettiin ovelleni. Minä aukaisin ja näin Carlottan, joka ilosta säteillen heilutti hopeaharjaa toisessa ja niskapeiliä toisessa kädessään.
"Oi, rakas Seer Marcous! Minulleko? Kaikki tämäkö minulle?"
"Ei. Antoinettelle", minä sanoin.
"Oo — oo."
Hän nauroi, veti minut sisälle huoneeseensa ja sulki oven.
"Oi — kaikki on niin kaunista, niin kaunista, ja minä kuolen, jos en saa suudella teitä."
"Sitä ette kaikesta huolimatta saa tehdä", minä nauroin, enkä minä tällä kertaa estänyt häntä. Mutta lapsen minä nyt painoin syliini. Tuntien tuskanpistoksen minä käsitin sen.
"Kas niin", minä sanoin, kun hän oli kiitänyt luotani avaamaan uuden toalettipöydän laatikoita, joihin olin pannut muutamia hänelle ostamiani koruja. "Te olette pelastunut kuolemasta. Lähinnä tarjona oleva vaara on nälkä. Minä suon teille neljännestunnin."