"Paholainen", sanoi Pasquale, "joka on tehnyt Sir Marcuksen nuoreksi jälleen."
"Se olen minä, se", huudahti Carlotta taputtaen käsiään. "Hän ei enää lue suuria, paksuja kirjoja. Voi, minua pelotti kovasti, kun ensin tulin hänen luokseen." (Minun täytyy sanoa, että hän salasi pelkonsa erinomaisen hyvin.) "Hän oli hyvin viisas, ja aina hän luki ja kirjoitteli, ja minä luulin, että hän oli viisikymmenvuotias. Ja nyt hän ei ollenkaan ole viisas, ja pari kolme päivää sitten hän sanoi, että minä olin tehnyt hänet viisikolmatta vuotta nuoremmaksi."
"Jos te jatkatte, niinkuin olette alkanut, lapsi kulta", huomautti Judith sangen herttaisesti, "sopii hänelle kai vuoden kuluttua kapalovyö ja maitopullo."
Carlottasta tämä oli hyvin hupaista, ja hän nauroi ääneensä. Minä nauroin myös — kohteliaisuudesta — Judithin katkeralle ivalle ja aloin puhua muista asioista, mutta Pasquale ei luopunut maljastaan.
"Rakkaan ystävämme Faustin malja! Nuortukoon hän päivä päivältä!"
Me kilistimme. Judithilta pääsi huokaus.
"Se on yksi miehen monista etuoikeuksista. Jos hän myy sielunsa paholaiselle, saa hän siitä täyden maksun. Nainen saa maksuksi vekseleitä, joita ei lunasteta, kun ne lankeavat."
Minä väitin tämän huomautuksen vääräksi.
"Oletteko te koskaan kuullut puhuttavan naisesta, joka olisi voinut ostaa takaisin nuoruutensa?" huudahti hän kiivaasti.
"Aivan niinkuin naiset aina tinkivät ajurien kanssa", minä sanoin, "niin he myös koettavat tinkiä paholaisen kanssa; mutta hän vie heistä voiton viekkaudessa."