Pelkään, etten yleensä osaa suoriutua sanasodassa.
"Ja kun vastedes otat palvelukseesi keittäjättären, Judith hyvä", minä sanoin, "niin kysy neuvoa joltakin mieheltä!"
Hän punastui. Minä pyysin tuhat kertaa anteeksi. Hänen loukatut tunteensa vaativat varovaista käsittelyä. Asia oli hiukan omituinen. Hän ei ollut epäröinyt hyökätessään luonteeni sisimpien heikkouksien kimppuun, mutta kun minä sitten kostin moittimalla aivan ulkonaisia seikkoja, hän syvästi loukkaantui ja sai minut tuntemaan itseni kurjaksi konnaksi. Luulen tosiaankin, että jos Lisette olisi asettanut tuon rullauutimen ikkunani eteen, niin olisin oppinut tuntemaan naisten luonteen hiukan paremmin. Mutta Judith on ainoa nainen, jonka koko elämäni aikana olen läheisesti tuntenut, ja kuitenkin ihmettelen toisinaan, opinko hänet koskaan tuntemaan. Sen sanoin hänelle kerran. Hän vastasi: "Jos sinä rakastaisit minua, niin tuntisit minut." Luultavasti hän oli oikeassa. Suoraan sanoen — minä en rakasta Judithia. Minä olen tottunut häneen. Hän on hieno nainen sormenpäitään myöten. Hän on sivistynyt ja tuntee oikein älykästä harrastusta renesanssia kohtaan. Itse asiassa hän osaa arvostella venezialaista maalauskoulua hienommin kuin minä itsekin. Hän on kaikin tavoin miellyttävä ja huvittava. Ja jos tungen syvemmälle, ihmisvaiston juuriin saakka, huomaan, että hän minun elämässäni — kohtalo on niin määrännyt — edustaa tuota ikuisesti naisellista, jota mies tarvitsee täydennyksekseen, jotta hänen elämänsä olisi normaalielämää. Mutta mitä siihen tulee, että tuo ikuisesti naisellinen vetäisi minut puoleensa — ei. Se ei voisi houkutella minua pois minun omasta piiristäni. Minä en koskaan voisi tehdä mitään hulluutta jonkun naisen vuoksi.
En ymmärrä Judithia. Se ei paljoa merkitse. On olemassa niin monta seikkaa, joita minä en ymmärrä; niinpä en ymmärrä sellaisen älykkään ilveilijän henkistä kantaa, joka kohdistaa elämänsä koko tarmon nenälle asetetun sauvan tasapainossa pitämiseen. Mutta minä tiedän, että Judith ymmärtää minut, ja siinäpä tuttavuutemme viehätys onkin. Hän mittailee ystävyydentunteeni syvyyttä suorastaan naurettavan tarkasti. Hän on todella verraton nainen. On monta, jotka tahtovat pitää rauhallista mieltymystä polttavana intohimona. Judithissa ei ole mitään teatterimaisuutta.
Tänään hän kuitenkin tuntui olevan hiukan kärttyisä ja hermostunut. Hän keskeytti miellyttävän hiljaisuuden, joka oli seurannut minulle myönnettyä anteeksiantoa, huutamalla minua äkkiä nimeltä.
"No?" sanoin minä kysyvästi.
"Minä tahtoisin kertoa sinulle jotakin. Ole hyvä, lupaa minulle, ettet suutu!"
"Hyvä Judith", sanoin minä, "suuri keisarillinen kaimani, jonka mietelmät aina ovat suoneet minulle sanomatonta lohdutusta, sanoo näin: 'Jos jotkut ulkonaiset seikat harmittavat sinua, niin huomaa, ettei itse asia sinua suututa, vaan sinun käsityksesi siitä, ja tästä voit heti vapautua, jos tahdot!' Lupaan siis vapautua kaikista niistä käsityksistä, jotka harmilliset tiedonantosi voivat minussa herättää, enkä suuttua."
"Ei kukaan ole sanonut niin typeriä asioita kuin Marcus Aurelius", sanoi Judith suuttuneena.
Minä nauroin. Oli hyvin hauskaa istua tässä tulen edessä, joka iloisella tavallaan pani vastalauseen pimeän ulkomaailman synkkyyttä vastaan, ja hiukan kiusata Judithia.