"En voi jättää sinua kokonaan, rakkaani", sanoin ystävällisesti ja pysähdyin taas hänen viereensä. "Osa minua itseäni on kytkettynä tähän huoneeseen."
Hän nauroi — ilotonta, katkeraa naurua.
"Osa?" Sitten hän kiihkeästi kääntyi minun puoleeni. "Oletko sinä vain tyhmä tai aivan yksinkertaisesti julma?"
"Minä olen tyhmä", minä sanoin. "Minkätähden hylkäät ystävyyteni? Mitään muuta kuin ystävyyttä suhteemme tuskin koskaan on ollut. Sillä ei ole ollut mitään tekemistä syvempien tunteidemme kanssa. Mehän alusta pitäen niin päätimme, että niin olisi. Emme koskaan ole lausuneet sanoja 'minä rakastan.' Olemme uskollisesti noudattaneet sopimustamme. Kun rakkaus nyt on tullut elämääni — ja Taivas tietäköön, että olen taistellut sitä vastaan — mitä tahdot, että minun pitää tehdä?"
"Ja mitä sinä tahdot, että minun pitää tehdä?" kysyi Judith murtunein äänin.
"Antaa minulle anteeksi, että luovun menneisyydestä, ja uskoa, että minä tahdon tehdä tulevaisuuden mieluisaksi sinulle."
Hän ei vastannut; hän seisoi vain liikkumattomana ja tuijotti ulos ikkunasta. Äkkiä hänen ruumistaan puistatti väristys, hän meni tulen luo ja istuutui sinne matalalle tuolille. Minä jäin seisomaan ikkunan luo levottomana, ymmälläni, raskain mielin.
"Marcus", sanoi hän vihdoin hiljaa. Noudatin hänen kutsuaan. Hän viittasi minulle, että minun piti istuutua, ja alotti katsomatta minuun:
"Sinä sanoit, että osa sinua itseäsi on kytkettynä tähän huoneeseen. Sinä olet täällä kokonaan. Minun silmissäni koko sinun olemuksesi on tässä huoneessa. Sinä olet mukanani, minne menenkin. Sinä olet minulle elämän alku ja loppu. Minä rakastan sinua niin intohimoisesti, että kuolen siitä. Minä olen tunne-ihminen. Tuhosin elämäni, siksi että luulin rakastavani erästä miestä. Mutta niin totta, kuin Jumala kuulee minut, olet sinä ainoa mies, jota koskaan olen rakastanut. Sinä tulit minun luokseni kuin taivainen tuulahdus minun ollessani kiirastulessa — ja siitä saakka sinä olet ollut minun taivaani. Sinulle se ehkä on ollut leikkiä — mutta minulle —."
Laskeuduin polvilleni hänen viereensä. Jokainen hänen kuiskaamistaan sanoista poltti minua kuin hehkuva rauta. Jo edellisenä iltana hänen kalpeat kasvonsa olivat sanoneet minulle jotakin, jota en tahtonut uskoa. Olin muistellut koko mennyttä yhteistä elämäämme ja olin siitä löytänyt hyvin vähän perusteita sellaiseen otaksumiseen. Asianlaita ei saattanut olla niin. Se oli mahdotonta. Mutta nyt se, joka oli niin mahdotonta, oli muuttunut kieltämättömäksi tosiasiaksi.