Laskeuduin polvilleni hänen viereensä.
"Ei leikkiä, Judith —"
Hän teki torjuvan kädenliikkeen, ja sanat takertuivat huulilleni. Mitä minä saatoin sanoa?
"No, sanokaamme, että se sinulle oli pintapuolinen, miellyttävä tunne; minulla siinä oli vakavin tosi kysymyksessä. Hullu minä olenkin ollut. Sinä et koskaan sanonut, että rakastit minua, mutta minä luulin, että teit sen. Sinä et ollut niinkuin muut miehet; sinä et ymmärtänyt maailmaa etkä naisia etkä intohimoja — sinä olit hillitty, älyperäinen — sinä katselit asioita omalla rehellisellä tavallasi. Minä käsitin, että kaikki pakko, kaikki siteet kiusasivat sinua. Vaikka minä kaihoten halasin sinua omakseni, soin sinulle sentähden täyden vapauden. En vaatinut mitään. Alistuin siihen, että filosofisesti erittelit suhdettamme — sinun tapoihisihan kuuluu moralisoiden tutkistella kaikkea, aivan kuin olisit maailmankaikkeuden ulkopuolella oleva, irrallinen intelligenssi — enkä minä siitä sen enempää välittänyt. Minä nauroin sinulle — oi, en epäystävällisesti, vaan hellästi, onnellisesti, voitonriemuisesti. Niin, niin — minä olin hullu — mikä rakastavainen nainen ei sitä olisi? Luulin, että annoin sinulle kaiken, mitä tarvitsit ja vaadit. Olin tyytyväinen, huoleton. Jokaiselle pienelle hellyydenosotuksellesi annoin enemmän arvoa, kuin se ansaitsi. Kun sinä kosketit korvaani, merkitsi se minulle enemmän, kuin jos toinen mies olisi suudellut minua. Yhdestä sinun antamastasi suudelmasta olen elänyt kokonaisen viikon. Sinä et pannut suudelmaan suurempaa arvoa kuin paperossiin. Minä toivon", hän kuiskaten lisäsi, "minä toivon, että olisin kuollut!"
Hän oli puhunut hiljaisella, yksitoikkoisella äänellä ja tuijottanut tuleen minun yhä ollessani polvillani hänen vieressään. Mutisin jonkun kuluneen anteeksipyynnön tuskaisesti tuntien, että kun on särkenyt naissydämen, eivät mitkään sanat auta.
"Sinä et koskaan tiennyt, että rakastin sinua?" hän jatkoi samaan katkeraan tapaan. "Minkälaiseksi naiseksi sinä minua luulit? Minä olen antanut sinun maksaa vuokrani voidakseni asua tässä huoneustossa — luuletko, että olisin sallinut sen tapahtua, ellen olisi rakastanut sinua? Se sinun olisi pitänyt huomata tuhannesta seikasta."
Tuli oli sammumaisillaan, ja hän otti hiilikauhan pannakseen liedelle lisää hiiliä. Koneellisesti otin kauhan hänen kädestään ja tein sen vanhan tapani mukaan. Ei kumpikaan meistä sanonut mitään pitkään aikaan. Hän istui yhä siinä, missä oli istunut; minä menin ikkunan luo. Oli alkanut sataa. Posetiivinsoittaja seisoi kadulla ja veivasi kauheaa renkutusta; jokainen sävel tärisytti hermojani kuin vasaranisku. Kun posetiivinsoittajan likainen italialainen vaimo näki minun seisovan ikkunassa, nauroi hän virnistellen minulle ja ojensi kätensä. Hänellä oli mustelma silmän kohdalla — sen hänelle luultavasti oli antanut tuo posetiivia vingutteleva heittiö — mutta kuitenkin hän virnisteli kuin onnellinen luonnonlapsi ainakin. Minun asemassani olevat miehet eivät lyö naisia mustelmille, mutta se riippuu vain erilaisista tavoista. Olenko minä silti vähemmän raaka ja julma kuin pahasisuinen posetiivinvääntäjä?
Korviini tunki äkkiä nyyhkytys, joka sai minut kääntymään huoneeseen päin; Judith itki katkerasti kasvot käsiinsä kätkettyinä. "Judith!" Kumarruin hänen puoleensa ja kosketin hänen olkapäätään.
Hän kietoi käsivartensa minun kaulaani.
"Minä en voi luopua sinusta, en voi, en voi", hän puhkesi sanomaan.