"Kuinka — eikö tämä ole varotus? Siinä tapauksessa, hyvä herra, pelkään, että olette ollut liian avomielinen, ja sen Scotland Place'n virkahuoneessa istuvat ystävänne vaivoin saavat anteeksiannetuksi teille. Te ette kelpaisi poliisivirkamieheksi. Minä olen itse poliisimies, niin että minä tiedän sen."
Minä astuin askeleen eteenpäin. Hän peräytyi, heitti nopean silmäyksen hissiin, joka nyt oli tyhjänä ja jonka ovet olivat auki.
"Hamdi Efendi", minä huusin, "elävän Jumalan nimessä, jos te ette palauta minulle vaimoani —"
Pitemmälle en ehtinyt. Hamdi oli pikaisesti pujahtanut takaperin hissiin. Ovi paukahti kiinni, ja ainoaksi tehtäväkseni jäi punoa nyrkkejäni Hamdin saappaille niiden kadotessa korkeuksiin.
Muistan kerran Italiassa nähneeni kissan leikkivän puolikuolleen lepakon kanssa, joka oli lentänyt matalalla ja saamastaan iskusta pudonnut maahan.
Kissa kyyristyi kokoon, hyväili sitä, antoi sen liikahtaa pikkuisen, hyväili sitä uudelleen ja peräytyi sitten hyökkäysasentoon. Äkkiä lepakko kohosi suoraan ilmaan.
Minä tuijotin nousevaan hissiin yhtä hämmästyneen ja voimattoman harmistuneen näköisenä kuin tuo kissa. Tämä oli käsittämättömän hullunkurista. Se valoi pisaran pirullista ilveilyä surunäytelmääni. Pilkan ja naurun esineenä pakenin hotellin eteisestä. Yltympärilläni kuului naurunhohotusta.
Olen kotona, istun kirjoituspöytäni ääressä tai käyskentelen levottomasti ympäri huonetta; vähän väliä menen raa'asta ilmasta huolimatta ulos parvekkeelle ja tähystelen pimeää ja hiljaista katua pitkin. Sadattelen itseäni siksi, että olin kylliksi hullu mennäkseni hotelli Metropoleen. Olinhan siellä sen kirotun turkkilaisen vallassa. Hän teki pilkkaa minusta oikein sydämensä pohjasta. Ja Carlotta on hänen vallassaan. Kalpenen kauhusta, kun ajattelen Carlottan kauhua. Hän on tässä suuressa kaupungissa, suljettuna johonkin huoneeseen. Hyvä Jumala! Missä hän on?
Poliisin täytyy löytää hänet. Lontoo ei ole keskiajan Italia, missä naisia saatettiin vangita ja viedä luoksepääsemättömiin linnoituksiin laista ja määräyksistä huolimatta. Vakuutan yhä uudelleen itselleni, että hänen täytyy tulla takaisin, että englantilaisten laitosten ponteva toiminta ehdottomasti on tuova hänet jälleen minun syliini, että tuskani pian on päättyvä, ettei avioliittolupa, jonka sain tänä aamuna ja joka nyt on pöydällä edessäni, ole sellainen kohtalon iva, kuin miltä se näyttää, ja että me viikon kuluttua varmaankin hymyillen muistelemme tätä lyhyttä painajaista ja riemuitsevin sydämin katselemme tulevaisuutta kohti.
Mutta tänä iltana tunnen olevani hyvin yksin. "Yksinäisyys", Epiktetus sanoo, "on määrätty tila, johon avuton ihminen saattaa joutua." Ja minä olen avuton. Minulla ei ole muuta apua kuin kirjalliset tietoni; ja kaikki tiedot, jotka sisältyvät noihin lattiasta kattoon ulottuvien hyllyjen kirjoihin, eivät voi antaa minulle hituisenkaan vertaa käytännöllistä apua. Kumpa vain Pasquale, toiminnan, nopean älyn mies, olisi täällä! Koko toivoni perustuu nyt sen mielikuvitusta puuttuvan laitoksen koetettuihin menettelytapoihin, joka on pantu liikkeelle Carlottan keksimiseksi otsassa olevan arven ja korvan takana olevan luoman johdolla. Ja odottaessani tunnen itseni hyvin yksinäiseksi ja hyljätyksi.