Ainoa ystäväni, ainoa, jonka puoleen olisin voinut kääntyä rouva Mc Murray, on yhä vielä Budessa. Hän taitaa saada pienokaisen lähimmässä tulevaisuudessa ja viipyy Cornwallissa, kunnes lapsi on syntynyt. Vaikkei hänen miehensä olisikaan niin korviaan myöten syventynyt sanomalehdentoimittajan tehtäviinsä, en kuitenkaan mielelläni kääntyisi hänen puoleensa. Se ihminen on kuin Niagara. Judith — hänen luokseen en enää voi mennä. Ja vaikka Antoinette on itkenyt minkä on jaksanut koko päivän, ihmisparka, ja vaikka Stensonin käytös on ilmaissut kunnioittavaa myötätuntoisuutta, en juuri kernaasti saata etsiä lohdutusta omilta palvelijoiltani. Olen sulkenut toissilmäisen kissan syliini ja kätkenyt kasvoni sen karvoihin — kuten Carlotta kätki omansa. "Näin minä tahtoisin, että minua suudeltaisiin!" Voi rakkaani, rakkaani, jos olisit täällä, suutelisin sinua sillä lailla!
Olen käynyt hänen huoneessaan ja kuljeksinut siellä edestakaisin. Antoinette on järjestänyt sen tavalliseen yökuntoon. Peitteen reuna lakanoineen oli sievästi käännetty syrjään, ja hänen yöpaitansa — jotakin hämähäkinverkon tapaista, jossa on värilliset silkkinauhat — on levitetty vuoteen poikki. Lattialla on tutut punaiset kengät julkeine korkoineen; hänen aamunuttunsa on heitettynä tuolin selkänojalle; lämmin vesikin on tuossa kannussaan — tunnen, että kannu vielä on lämmin. Ja minä tiedän, että Antoinette, tuo hullu nainen, nyt istuu huoneessaan odotellen lemmikkiään. Suutelin tyynyä, missä hänen päänsä viime yönä lepäsi, ja menin alas itku kurkussa.
Taaskin istun työpöytäni ääressä, ja jotten menettäisi järkeäni, kirjotan päiväkirjaani, mitä on tapahtunut. [Muistettakoon, että kirjotan nämä rivit myöhemmin Veronassa täydentäen lyhyitä päiväkirja-muistiinpanojani. M.O.] Paperille pantuna se näyttää melkein uskomattomalta.
Äkillinen, hermoja tärisyttävä, kimeä kilinä. Ovikelloa soitetaan. Syöksyin portaita alas. Carlottaa koskevia tietoja. Carlotta itse, joka palaa minun luokseni. Sydämeni uhkui iloa. Minä tiesin, että avattuani oven Carlotta oli heittäytyvä syliini nauraen, itkien, nyyhkyttäen.
Aukaisin oven. Siellä seisoi vain siviilipukuinen poliisimies.
"Sir Marcus Ordeyne?"
"Niin on."
"Olemme päässeet kyseessä olevan nuoren neidin jäljille. Hän läksi Lontoosta Victorian asemalta kello kaksi ja kaksikymmentä kontinentaali-pikajunassa herra Sebastian Pasqualen seurassa."
XVIII LUKU.
Marrask. 1 p.