Viisi päivää sitten isku kohtasi minut, ja nyt vasta alan tointua; nyt vasta alan herätä tuntemaan kammottavaa tuskaa.
Olen kulkenut ympäri unissakävijän tavoin. Ihmiset, joilla on epäselvät kasvot ja kaukaa kuuluvat äänet, ovat tervehtineet minua klubissani. Lukemattomat painetut rivit ovat ajatuksetta ja sisällöttä sivuuttaneet silmäni. Olen pakottanut itseni konemaisesti kopioimaan suuria muistiinpanomääriä historiaani varten; paavit, ruhtinaat, maalarit — joukko irrallisia nimiä, joista versoo aatteita yhtä vähän kuin Lontoon osotekirjan palstoilta. Olen typerästi tuijottanut tuleen ja sadetta tihkuviin puunoksiin, jotka näkyvät ikkunastani. Tympäisevän epätoivoisena olen kierrellyt katuja. Vihdoin olen hakenut lohdutusta Zoologisesta puutarhasta.
Siellä on ystävällinen ruskea karhu, joka pyytää leipää aivan kuin ihminen, ja sen minä ruokaa antamalla olen saanut ystäväkseni. Seison ajatuksiini vaipuneena häkin edustalla ja huomaan kummallista, tutunomaista myötätuntoa eläimessä. Se panee päänsä kallelleen, katselee minua liikuttavine, ruskeine silmineen, rupeaa istumaan takajaloilleen ja pistää anoen käpälänsä rautaristikon läpi. Juuri sillä lailla Carlotta pyysi ja anoi. Olen huvitellut ajattelemalla gnostilaisuutta ja sielunvaellusta. Tavallisena inhimillisenä olentona, jolla on kuolematon sielu, Carlottaa ei ollut olemassa; se minkä minä olin tuntenut ja jota olin rakastanut, oli vain naisen hahmoon puettu alkeellinen henki, joka oli tuomittu iäti hakemaan itselleen uusia asumuksia. Kuolevaisille aisteille käsittämättömien lakien vaikutuksesta tuo tuhoisa henki on pukeutunut tämän pienen ruskean karhun hahmoon, joka katselee minua niin oudosti, niin hyväilevästä, Carlottan silmin ja Carlottan elein. Minä pyysin häntä eilen palaamaan luokseni. Minä sanoin, että talo oli autio, että huoneet huoaten kaipasivat häntä. Minä pyysin niin liikuttavasti, ja edessäni oleviin silmiin tuli niin herkän kaihomielinen ilme, että minä uskoin vaikuttaneeni hänen sydämeensä. Mutta kesken kaiken tuli sitten toinen katselija, ja silloin eläin puhkesi valitushuutoon ja pisti esiin käpälänsä häntä kohti saadakseen leipää — siitä minä todentotta ymmärsin, että minulla oli Carlotta edessäni.
Vaieten olen ottanut vastaan minua kohdanneen iskun. En vielä ole puhunut siitä kellekään. Kun paras ystävä pettää miehen ja hänet hylkää nainen, jota hän rakastaa, ovat aika ja yksinäisyys parhaat lohduttajat. Kenenpä puoleen muuten kääntyisinkään saadakseni lohdutusta? Olen elänyt liiaksi kaukana omasta sukukunnastani; eikä minun sukukuntani välitä minusta.
En riviäkään ole saanut Carlottalta. Hän on hävinnyt elämästäni yhtä helposti ja omaatuntoaan sillä vaivaamatta, kuin hän hävisi Hamdi Efendin elämästä, kuin hän hävisi sen onnettoman nuorukaisen elämästä, joka oli viekotellut hänet lähtemään Alexandrettasta.
Tahtoisinpa tietää, tokko hän, jos kuulisi minut kuolleeksi, sanoisi:
"Minä olen niin iloinen."
Olivatko he keskenään suunnitelleet paon valmiiksi vai oliko Pasquale odotellut häntä hänen ollessaan matkalla Avenue Roadille ja pitemmittä puheitta pyytänyt häntä lähtemään hänen mukaansa, sitä minä en tiedä. Se ei merkitsekään mitään. Hän on poissa. Tämä kamala tosiasia yksin jotakin merkitsee. Eivät mitkään selittelyt, eivät mitkään anteeksipyynnöt voi vähentää tuskiani. Jos hän olisi toisenlainen, minä ehkä saattaisin vihata häntä. Mutta sitä minä en saata. Kuinka voisi vihata esinettä, jolla ei ole sielua eikä sydäntä? Mutta rakastaa sitä voi — Herra tietäköön, miten sokeasti. Minä olen sen vuoksi lukinnut Carlottan huoneen ja ottanut avaimen omaan huostaani. Siihen ei saa kajota. Sen pitää jäädä aivan sellaiseksi, kuin se oli hänen jättäessään sen — ja minä olen sureva häntä, kuin olisi hän kuollut.
Mitä Pasqualeen tulee, niin minä, jos olisin saman mallin miehiä kuin hän, ajaisin häntä takaa kautta koko Europan, kunnes saisin hänet kiinni ja toinen meistä surmaisi toisen. Yhdessä kohden hän on Carlottan kaltainen. Hän on kerrassaan moraalista vaistoa vailla. Mitenkä muuten on tämä arvoitus ratkaistavissa? Mitenkä muuten hänen köyhää pesijätärtä kohtaan osoittamansa omituinen ritarillisuus on saatava sopusointuun sen halpamaisen petoksen kanssa, jonka esineeksi minä olen joutunut — petoksen, jota hän nähtävästi silloin jo suunnitteli? Minä tiesin, että hän oli pettänyt useita, ja kun kysymys oli naisista, ei koskaan kunniantunto tai ystävyyssiteet olleet saaneet häntä epäröimään; mutta minä luulin — oliko siihen muuta syytä kuin oma ääretön itserakkauteni, sitä en tiedä — minä luulin, että hän aina osottaisi minua kohtaan erikoista hienotunteisuutta. Luulin, että oli tämän suden yksilöllisiä omituisuuksia pitää minun lammashuonettani pyhänä. Häpesin joka kerta, kun tunsin taipumusta epäillä hänen ylevämielisyyttään, ja arkailematta heitin karitsani hänen kitaansa. Ja hänen perinpohjin saattaessaan häneen panemani luottamuksen häpeään minä, hullu raukka, epätoivoissani hain häneltä apua vapauttaakseni lemmikkini suden kynsistä.
Olen tuntenut, että olisin Hamdi Efendille anteeksipyynnön velkaa; onhan näet aivan asianmukaista, että minä kesken naurettavaa murhenäytelmäänikin joskus noudatan säädyllisyyden vaatimuksia. Mutta toiselta puolen — eikö hänelle suonut täyttä korvausta hänen kärsimästään moraalisesta loukkauksesta se sekottamaton ilo, jota hän varmaankin tunsi kiduttaessaan minua ilveilevällä pilkallaan? Huolimatta kovasta kärsimyksestäni minua vaivaa loukkaantunut turhamaisuuteni, kun ajattelen tavatonta ja nöyryyttävää kompastusta, johon tein itseni syypääksi Hotelli Metropolessa.
Marrask. 2 p.