Olen saanut ilmotuksen vanhan Simon Mc Quhattyn kuolemasta. Niinä harvoina silmänräpäyksinä, jolloin olen täydessä tajussani, olin ruvennut ajattelemaan, että minun pitäisi matkustaa tämän hyväntahtoisen miehen luo. Nyt on kuolonenkeli korjannut hänet. Nyt on hän jälleen mullaksi muuttunut…
Marrask. 3 p.
Antoinette ilmestyi eteeni aamulla mukanaan suuri pahvikotelo, joka oli osotettu Carlottalle. Tuoja odotteli alhaalla ovella.
"Tahdoin kysyä herralta, lähettäisinkö takaisin sen", Antoinette sanoi.
Hän oli puhkeamaisillaan itkuun.
"Ei", minä sanoin, "pankaa se tuohon!"
Turkkurin osotelipusta ymmärsin, että kotelo sisälsi kaksi viikkoa sitten Carlottalle ostamani turkikset — häntä niin paleli, lapsi parkaa, kylmässä ilmanalassamme.
"Mutta, herra", alotti Antoinette, "enkeli parka —"
"Voi tarvita tämän taivaassa", minä sanoin.
Hyväntahtoinen Antoinette tuijotti minuun.
"Teemme niinkuin vanhat egyptiläiset tekivät", minä selitin. "He panivat ruokaa ja juomaa ja vaatteita ja kallisarvoisia lahjoja vainajien hautakammioihin, että näiden haamut saisivat nauttia niistä iät kaiket. Me saamme pitää tätä hautana — ei näet Lontooseen voi rakentaa pyramiidia, vaikka se, Jumala paratkoon, on kylläkin iso erämaa — ja pieni huone toisessa kerroksessa on varsinainen hautapyhäkkö, jossa ruumis lepää balsamoituna hyvänhajuisilla ryydeillä ja käärittynä hienoimpaan liinavaatteeseen."