"Mutta eihän neiti ole kuollut?" kysyi Antoinette vavahtaen. "Kuinka herra voi puhua tuollaista? Minua herra oikein pelottaa."
"Niin minuakin, Antoinette", minä sanoin vakavasti.
Kun hän oli poistunut, minä vein turkiskotelon Carlottan huoneeseen ja asetin sen avaamattomana hänen vuoteelleen sekä lukitsin sitten taas oven jälkeeni.
Marrask. 9 p.
Olen tehnyt suurenmoisen päätöksen. Koko tämän viikon aikana olen tarkastellut asiaa eri puolilta, ja kun viime yönä makasin unettomana vuoteessani, keksin ratkaisun — välttämättömän, peruuttamattoman ratkaisun. En kuitenkaan uskalla luottaa siihen, että tämä yöllä tekemäni päätös on hyvä — silloinhan aivot unettomuuden vaikutuksesta ovat kuumeisessa tilassa — ja siksi tahdon kylmästi punnita asiaa yhden päivän ajan.
Olen murtanut naisen sydämen. Olen hylännyt naisen intohimoisen rakkauden. Tämä nainen oli läheinen ystäväni ja minä olen pitänyt hänestä; hän on ylevämielinen nainen; älykäs nainen; hienotunteinen maailmannainen. Taivas tietäköön, mitä rakkauden arvoista nainen saattaa nähdä minussa. Katselen peilistä luisevia, haukantapaisia kasvojani ja tunnen ääretöntä ihmettelyä; mutta totta on kuitenkin, että minulle, arvottomalle ja vähän rakastettavalle miehelle, on suotu tämä verraton lahja — naisen rakkaus. Mutta sen sijaan, että olisin langennut polvilleni ja kiittänyt korkeita jumalia tästä kallisarvoisesta lahjasta hylkäsin sen ja himoitsin hurjasti paljon vähäarvoisempaa onnea, jonka Carlottan lapsenhuulet ja pronssinkeltainen tukka olisivat tuottaneet. Olen murtanut Judithin sydämen. Tahdon sovittaa rikokseni.
Sovittaa rikokseni! Minut valtaa häpeä, kun ajattelen, mitä näihin sanoihin sisältyy. Ikäänkuin minä muka tekisin sen, minkä aion tehdä, hyvittääkseni ja sovittaakseni! Sovittaakseni, totta tosiaankin! Aion mennä hänen luokseen ja tunnustaa syntini. Aion sanoa hänelle, että yksinäisyyden kauhea taakka painaa sieluani. Aion polvistua hänen eteensä ja rukoilla häntä äärettömässä, naisellisessa hyvyydessään antamaan minulle rakkautensa jälleen, rupeamaan auttajakseni ja seurakumppanikseni, josta hellien tahdon pitää huolta hänen elämänsä loppuun saakka niin uskollisesti kuin voin. Hän on säälivä minua hiukan, sillä minä olen kärsinyt, ja minä olen tunteva syvintä, vilpitöntä myötätuntoa häntä kohtaan, ja yhdyselämämme perustana on siten oleva täysi ymmärtämys ja siis kaiken anteeksiantaminen. Ja se on oleva todellista yhdyselämää. Ennen minä usein ylimielisesti hymyilin hänen yksinäisyydenpelolleen. Taivas antakoon minulle anteeksi! Silloin en tuntenut yksinäisyyden kauhuja. Se tuntui minusta lohdutukselta ensimäisinä kamalina päivinä, mutta nyt se lannistaa mieltäni kuin salaperäinen ja kauhistuttava voima. Minä halaan ihmisolentoa kotiini. Minä tarvitsen naista sydämeeni.
Sitten elämme yhdessä kuin aviopuolisot ainakin, uhmaten maailmaa. Moittikoot siveydensaarnaajat meitä! Me emme välitä siitä. Judithin yhteiskunnallinen asema ei siitä paljoakaan muutu, ja olenhan minäkin puolestani jo riitaantunut yhteiskunnan kanssa. Pitäähän Jessica täti minua julkisen omantunnon loukkaajana, ja sulkeehan Rosalie serkku minut haaleisiin rukouksiinsa tuntien kauhun väristyksiä. Jos nyt todella annan heille syytä moitteisiin, eivät he siitä viisastu, eivätkä parane eivätkä joudu enemmän pahoilleen. Ja jos paroonius tällä sopimattomalla tavalla katoaa, niin tiedän kuitenkin, että loppu on alkua parempi — isoisäni isä sai nimittäin arvonimensä palkinnoksi niistä palveluksista, jotka hän Brightonissa oli tehnyt Hänen Kunink. Korkeudelleen Prinssi-hallitsijalle. Tämä on ainoa tapa, millä saatan hankkia Judithille hyvitystä, ainoa tapa, joka saattaa tuottaa minulle lohdutusta. Matkustamme Italiaan, Judithin rakas Italia houkuttelee minua. Luultavasti asetumme asumaan Firenzeen. Minä lähden pois tästä hulluinhuoneesta, Judithin puhdas, suloinen rakkaus on karkottava tämän myrkyllisen intohimon sydämestäni, ja vihdoin siinä kuitenkin on vallitseva rauha.
Olen ottanut pois Carlottan kuvan kehyksistään ja heittänyt sen tuleen ja siten polttanut hänet hänen noituutensa tähden. Katselin, miten liekit leimuilivat ja kiemurtelivat. Ennenkuin ne ehtivät hänen kasvoihinsa, loi hän minuun viimeisen katseen, jonka lumousvoimaa vielä lisäsi kirkas tulenvalo — minut valtasi himo ja kaipuu, joka tärisytti minua olemukseni sisintä myöten.
Mutta nyt se on ohitse. Nyt minä olen suoriutunut Carlottasta. Minä vannon, ettei hän tästä hetkestä lähtien merkitse mitään minun elämässäni; minä aion syödä ja nukkua ja nauraa, aivan kuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassakaan. Polyphemus, joka on kiivennyt sohvaan Carlottan vanhalle paikalle, kääntää ivallisen silmänsä minuun päin. Se on inhottava, luonnoton, pilkallinen otus, joka muutamia vuosisatoja sitten olisi poltettu emäntänsä mukana.