Toukok. 20 p.
Lontoossa. Tänään on vankeudesta vapautumiseni seitsemäs vuosipäivä. Jokaisena tulevanakin vuonna olen äärettömästä kiitollisuudesta huoahtaen merkitsevä sen päivän päiväkirjaani. Seitsemän pitkän siunatun vuoden aikana olen ollut vapaana Jones Juniorin ja Euklideksen ensimmäisen kirjan alentavasta vaikutuksesta. On olemassa ihmisiä, jotka pitävät uudenaikaista englantilaista poikaa mielenkiintoisena ja vanhoja egyptiläisiä huvittavina. Mutta sellaiset ovat syntyneet koulumestareiksi ja koulunopettajiksi, aivan kuin runoilijat nascuntur non fiunt [syntyvät (runoilijoiksi), eivät tule (sellaisiksi)]. Miksi minä olen syntynyt, sitä ei järkeni jaksa käsittää. En missään tapauksessa koulumestariksi — eivätkä pitkät opetusvuotenikaan voineet tehdä minusta sellaista. Ne tekivät minusta vain tahdottoman koneen, jota minä itse pelkäsin, jota opettajatoverini pitivät pilkkansa esineenä ja jolle pojat toisinaan osottivat hyväntahtoista suvaitsevaisuutta.
Seitsemän vuotta sitten tuli asianajajan kirje. Posti saapui tavallisesti juuri ennen tunnin alkua. Minä aukasin kirjeen luokkahuoneessa ja vaivuin kauhun jäätämänä istumaan pöytäni ääreen. Tiedonanto, että kaikki sukulaiseni olivat joutuneet tapaturman uhreiksi teki minuun suorastaan lamauttavan vaikutuksen. Aavemaisista kasvoistani luokka kai ymmärsi, että jotakin oli tapahtunut — kaikki kolmekymmentä poikaa istui hiiskahtamatta ja odotti, että alkaisin tunnin. Muistaakseni he odottivat koko tunnin ajan. Kun se oli lopussa, menin käytävää pitkin huoneeseeni. Kuulin, miten eräs pojistani, joka juosta livisti edessäni, huusi toverilleen:
"Hän on varmaankin saanut potkut!"
Samassa hän kääntyi ja huomasi minut. Hän lensi kalkkunanpunaiseksi. Minä nauroin ääneen. Olin todella saanut eron, vaikka en siten, kuin hän luuli. Minun ei koskaan enää tarvitsisi opettaa häntä ratkaisemaan toisen asteen yhtälöitä. Minä saisin ainaiseksi kääntää selkäni näille vihatuille muureille ja näille vielä inhoittavimmille leikkikentille. Eikä minun tarvitsisi lähteä vankilastani — kuten pari kertaa aikaisemmin olin tehnyt — vain jatkaakseni jossakin muualla orjanelämääni. Minä olin vapaa. Saatoin mennä ulos auringonpaisteeseen ja katsella kanssaihmisiäni silmiin vapaana siitä kiusallisesta, turmelevasta kyvyttömyydentunteesta, joka siihen asti oli vaivannut minua. Olin vapaa. Vasta nuo pojan huutamat sanat saivat minut ymmärtämään sen. Olin niin hermostunut, että hampaani kalisivat.
Onneksi oli seuraava tunti vapaa. Käytin suurimman osan siitä tasapainoni jälleen saavuttamiseen. Kun olin saavuttanut sen, menin johtajan luo. Hän oli pieni, pyöreä herra, jolla oli pallonmuotoinen vartalo, pallonmuotoiset kasvot ja isot pyöreät kultasankaiset silmälasit. Hän muistutti erästä kuviota Euklideen kolmannesta kirjasta. Mutta hänen silmänsä kimaltelivat kuin lasipalaset auringossa.
"No, Ordeyne?" hän kysyi ja nosti katseensa kirjeistään.
"Minä olen tullut pyytämään eroani", minä sanoin. "Tahtoisin kernaasti jättää virkani nyt heti."
"No no, no no, niin pahasti kai eivät asiat kuitenkaan ole", hän sanoi ystävällisesti.
Minä tuijotin häneen hetken ajan kuin mielipuoli.