Minä olin miljoonien peninkulmien päässä totuudesta.
"Herra — hän on tullut takaisin!"
Hetken verran päätäni huimasi. Antoinette kohotti itkettyneet kasvonsa.
"Herra ei saa ajaa häntä pois."
Minä työnsin hänet lempeästi syrjään ja astuin siihen pieneen huoneeseen, jonka olin järjestänyt Carlottan huoneeksi.
Sohvalla istui Carlotta kalpeana ja laihana ja huonoissa pukimissa. Ensin en nähnyt mitään muuta kuin hänen suuret, ruskeat silmänsä, jotka tuijottivat minuun; niiden koiramaisen vetoava ilme, jonka muistin ensi tapaamaltamme, oli muuttunut sydäntä vihlovaksi epätoivoksi. Nähdessään minut hän ei noussut seisomaan, vaan lyyhistyi kokoon, ikäänkuin olisi hän pelännyt, että minä löisin häntä. Sanattomana tuijotin häneen. Antoinette seisoi nyyhkyttäen ovella.
"No?" minä vihdoin sanoin.
"Minä olen tullut kotiin", sanoi Carlotta.
"Te olette ollut kauan poissa", minä sanoin.
"O-olen", sanoi Carlotta.