Minä vastasin Judithin kirjeeseen. Ensin minusta tuntui omituiselta kirjottaa hänelle niin pitkän vaitiolon jälkeen; mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin avasin hänelle sydämeni niin täydellisesti, kuin en koskaan ennen ollut avannut sitä yhdellekään miehelle tai naiselle. Se seikka, ettemme me — ellei mitään erikoista sattunut — koskaan enää tapaisi toisiamme, lähensi olemuksemme henkiset ainekset toisiinsa, ja hänen kirjeensä sävy irroitti luonteelleni ominaisen vaiteliaisuuden siteet. Minä kerroin hänelle tästä viimeisestä vuodesta, suljetusta muistojen huoneesta, joka oli tuolla ylhäällä, siitä hulluuden ajasta, jonka minä olin elänyt, väsyttävästä elämän teorian etsimisestäni; ja minä lausuin mielipiteeni siitä tavasta, millä hän oli ratkaissut probleemin. Lopetettuani kirjeen tunsin mieleni keveämmäksi; minä tiesin, että Judith ymmärtäisi minut.
Kello oli kuusi iltapäivällä, kun olin lopettanut sen, ja koska en mielelläni tahtonut antaa Stensonin viedä sitä postiin, se kun oli ensimmäinen yksityinen kirje, jonka olin kirjoittanut Lontooseen tultuani, menin itse ulos laskeakseni sen laatikkoon. Raitis ilma ikäänkuin soimasi minua ymmärtämättömästä, ummehtuneesta elämästäni ja houkutteli minua jäämään ulkoilmaan. Oli jo pimeä. Marraskuun ilmassa tuntui jo pakkassävyä. Minä kävelin pitkin St. John's Woodin siistejä teitä, ja ihmiskunta tuntui minusta vähemmän vieraalta, minä tunsin suurempaa myötätuntoa niitä draamoja kohtaan, joita näyteltiin valaistujen ikkunarivien takana. Toisinaan avautui puutarhaportti, juhlapukuinen mies ja nainen — viimemainittu silkkien, pitsien ja turkisten ilmava yhdistelmä — tulivat ulos ja seisoivat hetken verran portista lankeavassa valojuovassa astuakseen sitten odottaviin vaunuihin; ja minä seurasin heitä mielikuvituksessani heidän kadotessaan pimeään. Siellä täällä näkyi varjokuvia rullauutimilla, etenkin ylemmissä kerroksissa — nyt oli nimittäin se aika, jolloin ihmiset muuttavat toisen puvun ylleen ja heittävät luotaan päivän toimet ja huolet työpuvun mukana. Eräässä talossa, joka oli syrjässä tiestä, ei uutimia oltu vedetty salinikkunoiden eteen. Kulkiessani ohitse näin miehen heittelevän riemuitsevaa lasta ilmaan; äiti seisoi vieressä. Jokapäiväinen kuva, jonka saattoi nähdä kymmenessätuhannessa kodissa miehen palatessa työstään. Ja kuitenkin se teki minuun syvän vaikutuksen. Ansaita leipänsä; lisätä sukuansa; luoda itselleen velvollisuuksia ja edesvastuuta; kantaa ne uljaana miehenä; johdattaa uutta sukupolvea oikealle tielle; katsella sitten taaksepäin ja sanoa: "Minä olen täyttänyt velvollisuuteni" ja sitten tyynesti astua ikuiseen laboratorioon — eikö se ole Elämän todellinen ja oleellinen sisältö? Ja palkinto? Tuo vanha tavallinen, vaimon ja lasten tervehdys — mahdollisuus saada sulkea pieni riemuitseva lapsi syliinsä. Ja tästä kaikesta minä olin jäänyt osattomaksi, sen kaiken ulkopuolella minä olin elänyt. Tyhmässä tietämättömyydessäni olin herjannut näitä pyhiä, tavallisia asioita, palkinnoksi minä olin saanut hylätyn kodin ja elämän, josta ihmiskunnalle oli suunnilleen yhtä paljon hyötyä kuin pylväspyhimyksen elämästä.
Näin kävelin pitkin katuja etsien sitä viisautta, jonka Judith oli osottanut minulle, ja minusta tuntui, että minä juuri olin saavuttamaisillani sen, kun tulin omalle portilleni.
"Mutta mitä hemmetissä minä sillä teen, kun sen saavutan?" minä kysyin ja pistin avaimen reikään.
Minä olin juuri asettanut keppini nurkkaan ja riisunut yltäni päällysnutun, kun ruokasalin viereisen huoneen ovi avautui ja Antoinette hyökkäsi ulos.
"Voi, herra, herra!" hän huudahti vääntäen käsiään. "Voi, herra, kuinka minä saatan sanoa sen?"
Kunnon nainen alkoi nyyhkyttää ja itkeä.
"Mikä on hätänä, Antoinette", minä kysyin.
"Herra ei saa suuttua, Herra on yhtä hyvä kuin hyvä Jumala. Mutta herra joutuu siitä pahoilleen."
"Mutta mistä on kysymys?" minä huudahdin ymmälläni. "Oletko turmellut päivällisen?"